Mielenterveystyön opintojakso ja tämä elämänvaihe eivät sovi yhteen. Harjoittelupaikan etsin mahdollisimman erilaiselta alueelta kuin mihin oma tilanne millään tasolla viittaa. Opintopsykologi ehdotti harjoittelujakson siirtämistä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei mielestäni ole hyvä ajatus.
Eihän siitä hamasta tulevaisuudesta tiedä hevon kukkuakaan. Silloin saatan hakata päätäni tähän samaan seinään tai elämä voi olla muuttunut kohti parempaa suuntaa tai muuttunut kohti huonompaa suuntaa. Joka hetki olen äskeistä vanhempi ja se ei ole millään tasolla vähäpätöinen juttu.
Kolmekymppinen opiskelija, joka venyttää opintojaan aina uudelleen jonnekin kaukaisuuteen ei kuulosta hyvältä. Psykologi oli kuitenkin huolissaan jaksamisestani ja olen minäkin. Koska menneisyytenikään ei ole varsinaisesti mistään menestyjän päiväkirjasta, minun on pidettävä itsestäni huolta. Mutta hyvinvoinnilleni ei tekisi hyvää enää mikään ylimääräinen opiskelutaukokaan.
Mikä on tässä tärkeintä? Hoidoista selviäminen. Opintojen eteneminen. Parisuhde. Jaksaminen. Itseeni kohdistuvat odotukset ja tavoitteet kuitenkin ovat enemmän kuin jaksaisin. Tiistain lääkäri kauhistuttaa, loputon päivien laskeminen uuvuttaa. Tasapaino on kateissa. Kivi sydämeni päällä painaa minua kasaan.
Pakkanen yltää syvälle sisimpääni asti. Viiltävä kylmyys rikkoo ympärilleni kokoamani suojauksen kerros kerrokselta pieniksi palasiksi ja kouraisee kohti sydäntäni. Tunnen jäätävän puristuksen sisälläni ja vapisen. En edes ymmärrä, mikä minua pitää otteessaan, mitä minä näin pelkään.
Ehkä vain pelkään itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti