Onhan noita, nimiä lapselle. Ilman ei tarvitsisi jäädä. Lasten nimistä me puhuttiin jo kymmenen vuotta sitten. Silloin kun oltiin niin hirveän nuoria ja lääpällään toisiimme. Vastatavanneita, umpirakastuneita.
Sen jälkeen on tapahtunut paljon. En ole mikään unelmanainen. Olen häilyvä ja surullisuuteen taipuvainen. Ollut hieman hukassa pitkän aikaa, etsinyt omaa paikkaani maailmassa. Olen lähtenyt pois ja palannut takaisin. Yrittänyt monesti parhaani, mutta välillä luovuttanut. Melkein pilannut kaiken. Mutta tässä me silti olemme. Naimisissa, omassa kodissamme, toinen toisemme seuranamme. Ja minä todella rakastan.
Kun ennen häitä sovittelin vielä keskeneräistä häämekkoani, lyhyttä vihreää ihanuutta, mietin lasta. Mietin, miten käy, jos tulen raskaaksi. Mahtuisinko vielä mekkooni? Vai menisikö se hukkaan, jäisi odottamaan muita juhlia?
Ei mennyt hukkaan. Ei ollut vaikeuksia mahtua. Ei tullut raskautta. Ei ennen häitä, ei häiden jälkeen. Mekkoa käytin myöhemminkin, sojahti helposti ylleni, ei ollut vaikeuksia mahtua. Mahdun ylioppilasmekkooni, vanhojentanssimekkooni, rippimekkoonikin minä mahdun. Ei tarvitsisi mahtua enää. Vartaloni voisi olla muuttunut, siinä voisi olisi merkit äitiydestä.
Miten käy nimien? Meidän lastemme nimien? Onko meillä koskaan mahdollisuutta todella maistella nimiä, valita oikeasti nimi lapsellemme? Voihan se olla, että nimet jäävät ikuisiksi ajoiksi ilmaan leijumaan. Seuraavat meitä mukanamme, kulkevat sinne minne mekin, muuttavat kanssamme uusiin paikkoihin. Mutta voi olla, että koskaan ne nimet eivät tarkoita muuta kuin menetettyä osaa tästä elämästä. Ne ovat kauniiden kipeiden haaveiden nimiä. Nimiä särkyville unelmille.
Ilman nimeä ei tarvitse jäädä. Ilman lasta me saatamme jäädä.
4 kommenttia:
Mekkovertaus on kaikessa surullisuudessaan niin osuva! Arkinen esimerkki lapsettomuuden aiheuttamasta epämääräisestä ja kaikkialle ulottuvasta ahdistuksesta. Kiitos, että jaksat kirjoittaa, teet sen niin taiten.
Haaveilu on niin paljon helpompaa kuin pelkojen esille tuominen.
Toivon meille molemmille onnellisuutta tulevaisuuteen.
<3
Voi että sinulla on koskettava tapa kirjoittaa. Uppoudun aina teksteihisi ja vaikka kirjoitat surullisista asioista, nautin suuresti siitä miten taitavasti tuot itsesi, omat tunteesi julki. On pitänyt aiemminkin kommentoida, tuntuu aina vaan niin... tökeröltä. En kuitenkaan täysin voi tietää mitä käyt läpi.
Toivon niin kovasti teille sitä vauvaa, et uskokaan!
Ina: Kiitos, minähän ihan punastun. :) Ja kiitos, kun käyt täällä lukemassa ja luen sinunkin tekstejäsi kyllä tippa linssissä minäkin.
Toiveikas: Onnellisuutta myös sinulle. Ja kaikille muillekin.
Justiina: Punastun lisää, kiitos. Jokainen kirjoittaa omalla tavallaan, omanlaisistaan asioista ja minusta on mielenkiintoista lukea niitä erilaisia juttuja. Kuten sinunkin blogiasi. Kiva kun kommentoit, tuntuu mukavalta, ei tökeröltä. :) Kiitos kauniista sanoista.
Lähetä kommentti