Sataa lunta. Valkoista pehmeää kieppuu keveinä pyörteinä kohti maata. Ikkunalaudoilla on jo pulleat reunukset. Olen uponnut sohvalle, enkä näe enää koko maisemaani, jota usein tällä tavalla tuijottelen. Lumi haukkaa kuvasta alareunan itselleen.
Meillä on kaunis koti. Leveät ikkunalaudat täynnä kirjoja, kukkia, kynttilöitä, hiuspinnejä, koruja, kyniä, pikkuista rojua. Puinen lattia, joka narahtaa tutulla tavallaan askeleitteni alla. Mieheni askeleet kopsuvat, hän kävelee kantapäät edellä ja paukuttaa lattiaan terveisensä: olen kotona. On valoisaa, on paljon ikkunoita, paljon kynttilöitä, paljon lamppuja. Meille on kasautunut varmaan kaikki värit: on oranssia verhoa, violettiä verhoa, sinistä verhoa, vihreää verhoa, harmaaksi maalattua keittiön lattiaa, punaista mattoa, ruskeaa mattoa, turkoosia mattoa, punainen pöytä, vihreä pöytä, kellertävänruskea pöytä. Kaikki meille jostain muuttanutta tavaraa, sulassa sopusoinnussa keskenään. Aivan liikaa kaikkea, mutta juuri tarpeeksi siihen, että tunnen olevani kotona. Juuri tarpeeksi ollakseen iloinen pikkuinen kaaos, ei ylitsevyöryvä tai painostava.
Kun muutimme tänne, mietin, miten selviän lastenvaunujen kanssa. Asumme ylhäällä, hissiä ei ole, varastot ovat kellarissa, kaikki sijaitsee monen monituisen portaan takana. Ajatus siitä, miten vaunujen ja kauppakassien ja nyytin kanssa joudun kyllä vaikeuksiin, se ajatus tuli ja meni.
Sen ajatuksen jälkeen tuli ja meni kesät ja talvet, ilot ja surut. Sen ajatuksen ei pitäisi merkitä enää mitään. Mutta joka kerta, kun retuutan hieman liian painavaksi kasvaneen ruokakassin kaupungilta kotiin, joka kerta se ajatus muistuttaa olleensa joskus olemassa.
Nykyään ajatus on lähinnä absurdi. Minä ja lastenvaunut, mikä ihana unelma, muttei pisaraakaan sen enempää. Minä väsyneenä ja hikisenä rynkyttämässä lastenvaunuja liian jyrkkiä portaita alas kellariin, miten kummallinen ajatus. Miten minä olen ikinä voinut olla niin pöhkö, että heijastin eteeni kuvan itsestäni vaunujen ja kauppakassien ja nyytin kanssa vaikeuksissa portaikkomme juurella?
Ei minun tarvinnutkaan välittää siitä, että lastenvaunujen kanssa joudun kyllä vaikeuksiin. Voin ajatella, miten meillä on kaunis koti, leveät ikkunalaudat, puinen lattia, paljon valoa, iloinen pikkuinen kaaos. Mutta lastenvaunut, ne minä voin unohtaa.
Lumen rakentama pehmeä reunus ikkunalaudalla kasvaa. Kaunis, keveä, valkoinen hanki peittää alleen kaiken: autot kadulla, lehmukset pihan laidalla, naapurin koiran jätökset nurmikolla, talojen katot ja savupiiputkin.
Tällaisella ilmalla pakkaisin reppuun kaakaota ja lähtisin lapseni kanssa hiihtämään tai pyydystämään lumihiutaleita kielen kärjelle. Vaunut olisin saanut jo unohtaa.
2 kommenttia:
Hei! Ihana tausta blogissa... Käyn kyllä lukemassa, mutta en aina kommentoimassa. Se on toisaalta kurjaa, miten itseltään haihtuu ne unelmat, unelmat lastenvaunuista eteisessä/rappukäytävässä, pinnasängyn paikka, lastenhuoneen sisustus ym. Kaikki saa vaan unohtaa, tai ei uskalla niitä edes ajatella. On parempi olo itsellä!
Samoja ajatuksia mietin kun mekin omakotitalo rakennettiin. Nyt lähinnä huvittaa, mitä me näillä kaikilla neliöillä kahdestaan tehdään? Kun taas olisi tiennyt, meille kahdelle olisi riittänyt vähän pienempikin talo (ja pienemmät sähkölaskut...).
Hei Ulriikka, kiva kuulla sinusta! Kiitos taustan kommentista, vihdoinkin yritin vähän enemmän panostaa tähän ulkoasuun, se ensimmäinen oli vain semmoinen nopea kyhäys, kun oli niin kiirus saada blogi pystyyn. :)
En enää tiedä, miten sitten reagoisi, jos jotenkin ihmeellisesti ajankohtaiseksi tulisikin nuo pinnasängyt ja lastenhuoneet. Jotenkin sitä ei osaa enää ajatella niitä oikeina asioina, ne on jossain ikuisten haaveiden osastolla tuolla ajatusten perukoilla. Ja omakotitalot ja isot sähkölaskut, pitäisköhän itse unohtaa nekin hommat ja kököttää kerrostalossa kaksin hamaan loppuun asti? :D Tai sitten ehkä jonain päivänä pykätä taloa pystyyn meille kahdelle vain...
Lähetä kommentti