Eilen illalla kuuden uutisissa oli pysäyttävä kertomus naisesta, jonka kuvaa en saa pois mielestäni. Kiinalainen nainen, joka kertoi julman tarinansa.
Hän oli kerran ollut raskaana, yhdeksännellä kuulla jo. Vallitsevan väestöpolitiikan mukaan tullut raskaaksi liian nuorena. Joku politiikan toteutumisesta vastaava paikallisviranomainen otti hänet kiinni, omaa uraansa pönkittääkseen. Pakotti naisen aborttiin, vaikka virallisesti pakkoabortit kiellettyjä ovatkin. Aborttiin yhdeksännellä kuulla raskaana. Ei mitään muuta kuin murha.
Synnytys käynnistettiin väkisin, lapsi syntyi elävänä. Tähän maailmaan hänet toivotti tervetulleeksi lääkäri, joka upotti vastasyntyneen pää edellä vieressä odottaneeseen vesiämpäriin.
Tämän kokemuksen jälkeen nainen oli tullut uudelleen raskaaksi, monta kertaa, saanut kahdeksan keskenmenoa. Hänellä ei ollut enää mitään toiveita elävästä lapsesta. Oikeutta hän ei lapselleen saanut, sillä sairaala ei antanut hänelle tarvittavia dokumentteja syntymästä. Murhattu lapsi oli pyyhkäisty pois, häntä ei ollut koskaan ollutkaan. Naisen poskille valui kyyneleitä, hänen vierellään seisoi mies kuin eleetön patsas ja naisen puheessa paloi puhdas viha.
Tällä en halua mitätöidä kenenkään muun kokemaa vääryyttä, vihaa tai surua. Sellaiseen en usko. Kenelläkään ei ole oikeutta kieltää toiselta tunteita siksi, että joku toinen on kokenut jotain hirveämpää, vaikka se olisikin jotain niin kauheaa, ettei sellaisen olemassaoloa voi mitenkään ymmärtää. Tahdoin vain muistuttaa itseäni vähän perspektiivistä. Siitä, mitä tämä maailma voi myös olla. Siitä, miten maahan poljettujen ääni vaiennetaan. Siitä, miten heitä ei saa unohtaa. Että en itse vaikenisi, että en itse unohtaisi.
2 kommenttia:
hyi saatana. :(
Ei mulla oikeastaan muuta.
Niin.
Lähetä kommentti