Olo on raskas. Tunnen olevani taakka, turha, hyödytön. Tunnen, miten paha mieli nostaa päätään.
Tahtoisin mennä piiloon. Jäädä sänkyyn nukkumaan. Ehkä sitten joskus miettiä heräämistä uudestaan. Sama tunne pysäytti kerran elämäni, sysäsi minut raiteiltani. Kadotin itseni, harhailin synkkien ajatusten kehällä ja ihmettelin. Ihmettelin, kuka minä olen, mitä minä haluan, mitä minä osaan. Välillä vastaus oli selvä: en ole kukaan, en osaa mitään.
Sitä aikaa, jolloin jokainen ajatus oli tahmea, sitä en halua takaisin. En se ole minä, se pelokas ja toivoton. Minä olen se, joka tekee kuperkeikkoja nurmikolla ihan vaan nurmikolla kierimisen ilosta. Se, joka kadulla yksin kävellessään yhtäkkiä huomaa laulaneensa vahingossa ääneen. Se, jolle entinen pomo sanoi, että tiskin takana norkoillutta nauruani hän ei unohda koskaan.
Ehkä unohdan sen itse. Unohdan, että nauru on osa minua. Unohdan, että surullinen musta aukko oli vain jotain väliaikasta kurjaa. Unohdan, että minä olen se, joka nauraa.
Pakotin itseni ulos, toisten seuraan. En ehkä halunnut, mutta ajatukseni olivat jotenkin liikaa. Synkät ja omaan itseeni käpertyvät ajatukset. En halua jäädä niihin kiinni. Kavereiden keskellä tunsin itseni jotenkin toiseksi. Vaati hirveästi voimia jutella niin kuin ihmiset keskenään juttelevat. Jokainen ajatus tuntui vaikealta. Jokainen toisten puheisiin reagoiminen pakotetulta. Vaikka ympärilläni oli ihmisiä, joista oikeasti pidän, jotka oikeasti pitävät minusta.
Kai tämä on pelkoa. Seitsemän päivän kuluttua istun sairaalassa kuuntelemassa, kuinka lääkäri kertoo, mitä minulle seuraavaksi tehdään. Istun, enkä osaa kysyä mitään, en kyseenalaistaa mitään. Istun ja kuuntelen, mitä inhottavaa seuraavaksi. Tai vielä kamalampaa, ei mitään. Ei vielä moneen kuukauteen, ei ehkä voida, ei ehditä.
Kyllä minua pelottaa. Kunpa joku sanoisi minulle, että saan pelätä, minulla on oikeus pelätä, tässä tilanteessa kuuluukin pelätä. Että pelon ei tarvitse pysäyttää elämääni. Että nyt voin pelätä seitsemän päivän päähän, mutta sen jälkeistä aikaa ehtii murehtia myöhemmin.
6 kommenttia:
Ainu, pelätä todellakin saa. Se on maailman luonnollisin tunne tilanteessa, jossa on vaakalaudalla niin mahdottoman tärkeitä asioita. Kun sille pelolle ei anna liikaa valtaa, vaan muistaa myös sen vastavoiman: toivon.
Itse olen tällä hetkellä pelosta niin sykkyrässä, että kuljen siellä pimeän puolella. Kunpa uskaltaisin toivoa, kunpa voisin sanoa itselleni, että vielä on lupa toivoa...
Kiitos Rowan. Välillä vain tuntuu siltä, että miksi ihmeessä tämä raskasta on. Enhän ole millään tavalla esimerkiksi vakavasti sairas vaan ikäänkuin omasta päätöksestäni hakeudun sairaalaan. Onko minulla oikeus pelätä näin paljon?
Ja sitten toisaalta kuitenkin: enhän minäkään tätä valinnut ole, eikä se, että jollain toisella on raskaampaa pyyhi minun pelkojani yhtään pienemmiksi. Jokaisella on itsellään oikeus kokea omat tunteensa niin suurina tai pieninä kuin itsestä ne tuntuvat.
Koita uskaltaa Rowan vielä toivoa. Ja minä toivon sinunkin puolestasi.
Aivan kuin lukisin omia päiväkirjamerkintöjäni. Niin kipeän tuttuja tunteita siis.
Ja kyllä, kaikkiin tunteisiin on oikeus. Myös siihen, onko itsellä oikeus olla näin surullinen, vaikka jollain muulla jossain menee varmasti vielä huonommin.
Virtuaalihalaus.
Ina halaus pääsi perille ja lähetän samanlaisen sinulle takaisin. :)
Pelätä saa ja vielä parempi jos on seuraa, ei ole niin yksinäistä. Pelko on yritystä selviytyä, jos ei koskaan pelkää niin sitten ei varmasti toivokkaan mitään. On tervettä pelätä.
Yritän Helmi pitää sen mielessä.
Lähetä kommentti