Aamulla heräsin viereisestä sängystä kuuluvaan naurunsekaiseen kiljuntaan. Kotvasen kuluttua rakas nelivuotias survaisi terävän polvensa kipeästi vasten omaa reittäni könytessään vierassänkyyn minun ja mieheni väliin. Hän kihersi mönkiessään ja kaivautui peittoni alle, työnsi määrätietoisesti päätäni sivummalle mahtuakseen paremmin valtaamaan tyynyni. Silmät vielä unensikkaraisena suukotti minua ja hymyili. Avasi minulle loputtoman tajunnanvirtansa, joka poukkoilee vallattomasti sinne tänne saaden kaiken ympärillään nauramaan. Niin me heräiltiin. Nauramalla, höpöttämällä, halimalla, leikkimällä. Nousimme sängystä vain päätyäksemme lojumaan olohuoneen matolle. Jauhamaan koko aamupäiväksi lautapelejä.
Ihana aamu. Kaikki tuntui olevan kohdallaan. Onnellinen kujerrus, joka kuului jostain peittojemme alta oli sen hetkisen maailman keskipiste. Tällaisiin sunnuntaiaamuihin minä kuulun, hihittelemään peittojen alle, mönkimään keittiön lattialle.
Katkeransuloista. Jokainen hetki rakkaimpieni kanssa on tärkeintä maailmassa. Jokainen kerta, kun ne hetket muuttuvat eiliseksi muistan, mitä minulta puuttuu. Olen etuoikeutettu, että saan edes osaksi elämääni aamut rakkaan lapsen kanssa, mutta ne aamut eivät kuitenkaan ole kokonaan minun. Olen paikalla tärkeänä aikuisena, parhaana ystävänä, mutta en äitinä. Ehkä en ikinä äitinä.
Kaipaan heitä jo nyt ja tiedän, että huomisaamuna herään toisin. Herään joko kellon piippaukseen tai minua kiusaavaan epämääräiseen ahdistukseen, joka aamuöisin alkaa puristaa sydäntäni, yhä kovakouraisemmin ja tiiviimmin.
Toukokuuhun on pitkä aika. Toisaalta ei ole. Pian olen joko käyttänyt viimeiset oljenkorteni tai sitten olen syntynyt uudelleen, syntynyt äidiksi. Päivät kuluvat vauhdilla ja katselen kaikkea jotenkin sivusta. Kahden vuoden kuluttua olen jotain aivan muuta kuin nyt. Seuraava askel pelottaa, sillä se on niin kovin lopullista. Kun tämä tie tulee päähänsä, se todellakin päättyy siihen. Edessä on silloin uudet valinnat. Yhtä epävarmat kuin nämä piinaavat hoidotkin. Miten tämän kaiken jaksaa? Mistä tietää, jos ei jaksakaan? Miten ymmärtää, että on aika päästää irti? Mitä, jos päästän irti liian aikaisin? Mitä, jos se seuraava kerta olisikin ollut se, jota on odotettu kaikki nämä vuodet, se olisi ollut oikea kerta, mutta en jaksanut yrittää enää? Miten voin hyväksyä sen, että ehkä en ikinä tule olemaan äiti?
4 kommenttia:
Kun olisikin vastaukset kysymyksiisi. Ihana asia on, että kaikesta huolimatta osaat nauttia siitä mitä sinulla on <3 se on varmasti myös iso voimavara!
Monella tavalla olen Ulmai hyvin onnekas, pitää yritää olla unohtamatta sitä tässä muun murehtimisen keskellä. <3 On niin paljon kaikkea hyvää tässä elämässä myös.
Aina ei jaksa olla iloinen siitä mitä on, jonain päivinä se onnistuu, jonain päivinä ei vaan pysty siihen. Itse ainakin viikonloppuna itkin (taas epäonnistuneen ivf:n jälkeen) että mistähän sitä iloa ja hyvää elämäänsä nyt repisi, mitä mä nyt sitten keksin, millä nyt jaksaa eteenpäin, mitä mun elämässä nyt on sellaista minkä avulla jaksaa tämän yli. No, onneksi itkeminen auttaa ja kun saa itkeä rauhassa ne pari päivää, jaksaa taas nostaa pään ylös ja katsoa eteenpäin, sitä hyvää mitä elämässä on, tulevaa kesää ja uusia hoitoja kohti.
Mutta sen haluaisin Ainu sinulle sanoa, Älä luovuta!!! En toki tiedä tilannettasi tarkemmin, mutta jos vaan on mahdollista jatkaa hoitoja niin yritä jaksaa uskoa! Olen lähiaikoina kuullut monta iloista vauvauutista, jotka tapahtuneet meitä vanhemmille ihmisille (+-40v). Siihen ikään on aikaa, mutta elämä kuluu huolimatta hoidoista. Meillä on vielä aikaa ja monia mahdollisuuksia!! On varmasti sen arvoista yrittää! Ainakin 40-vuotiaana voi sitten todeta että yrittänyt on tarpeeksi, siitä se ei ainakaan ole ollut kiinni jos ei onnistu. Ja uskon sen vielä onnistuvan, meillä molemmilla!!
Älä luovuta, pliis :). Tälle paskalle ei anneta periksi!!!
Ensi talvena, Kahden vuoden, viiden vuoden, kahdeksan vuoden päästä elämä on erilaista! Toivottavasti hyvässä mielessä!!
Me eletään silloinkin, eikä kaduta mitään!
Tsemppiä!! (<3) <-- sydän :)
Voi Ulriikka miten kurjaa, että mönkään mennyt ivf on takana. Olen pahoillani puolestasi. Kirjaimellisesti voihan itku.
Ja kiitos tuosta kannustuksestasi. Juuri sellaista tässä kaipaa. Että jaksaa sitten taas eteenpäin, jaksaa kannatella päätä pystyssä ja ajatuksia toiveikkaina.
Eikä tässä vielä mikään luovuttamisen tai lopettamisen aika ole. Moneen ivf:ään on vielä mahdollisuudet, moneen kertaan, jolloin kaikki osaset voivat mennä hyvin. Mahdollisuuksia on.
Ja ihanaa kun muistutit siitä, että tosiaan, tässä on vielä vuosiakin jäljellä. Kymmenen vuoden kuluttuakaan ei ole vielä myöhäistä. Huiman pitkä aika, jota ei voi mitenkään edes ajatella.
Toisaalta taas vuositolkulla ei tätä hoitorumban epävarmuutta ainakaan tällaisenaan voi jaksaa. Pitää löytää itselleen tasapaino, että muutakin elämää olisi, että aika ei katoa vain pelkään murehtimiseen.
Mutta tsemppiä sinullekin. :) Kyllä se tästä. Pidetään kaikki toinen toisiamme pystyssä. <3
Lähetä kommentti