perjantai 18. tammikuuta 2013

Raja

Kun tuntuu, että taakka on liian raskas, sitä haluaisi keventää jotenkin. Siitä tahtoisi jakaa palan toiselle, se helpottaisi hieman. Varmasti.

Tänään tuntuu, että luhistun. Minun on paha olla. Rintaa koskee, kurkkua koskee, silmiä koskee, suuta koskee, korviakin koskee. Kaikki se kipu virtaa suoraan sydämestäni, pulppuaa sieltä yli äyräiden, sillä sydän on nyt niin täynnä surua, ettei sinne mahdu pisaraakaan enää.

Nyt tarvitsisin jonkun, jolle jakaa. Olan, johon painaa ikävästä raskas pääni ja jota vasten itkeä tätä oloa pois.

Istun yksin kotona ja varpaitani palelee. Yksin ja minua palelee.

Jossain on raja. Sen olen tiennyt jo kauan. Tänään pelkäsin ensimmäistä kertaa, että mitä jos se raja onkin nyt tulossa vastaan. En ollut valmistautunut. Luulin sen olevan kauempana.

Toivon sen olevan kauempana.

Jos se raja onkin jo tässä, en tiedä mitä minä teen. Mitä ihmettä minä teen?

11 kommenttia:

Raskaaksi kirjoitti...

Voi kauhia! Tuo on ihan kauheaa! Minä olen ihan maani myynyt, vaikka yritystä ei ole kauaa takana. En käsitä, miten sinä olet ollut niin vahva koko matkasi ajan. Ihailen sinua, Ainu!
Jotenkin vuotohäiriöni vuoksi koen, ettemme mieheni kanssa voi edes onnistua. Emmekä kai voikaan, ilman oikeaa apua. Ystäväni ovat niin kaukana tästä minun maailmastani, mitä nyt elän. Vain mieheni seurassa koen voivani hengähtää.
Mutta sinä et saisi olla nyt yksin. Vaikka olet ollut mielestäni koko ajan todella urhea, on sinullakin rajasi.
Tänään taas on niin vaikea ymmärtää asioita. Miksi ne menevät, kuten menevät. Miksi toiset meistä joutuvat tälle polulle? Tänään taas mietin, miksi se raskaus ei vaan voisi alkaa? Päästäisiin tästäkin painostavasta elämäntilanteesta. Ja nimenomaan elämäntilanteesta. Toivottavasti meillä kaikilla se unelman toteutuminen odottaa siellä polun varrella, edes jossain kohtaa. Vaikka sitten möykkyisessä ja mutkaisessa kohdassa, mutta että se vaan olisi siellä odottamassa <3
Voimia Ainu!

Anonyymi kirjoitti...

Mun olkaan saisi nojata, paitsi että virtuaaliolkapää ei aina toimi. Asuisitpa naapurissa, tietäisinpä kuka olet. Olet ajatuksissa kuitenkin!

Oletko harkinnut psykologille puhumista? Olisiko sinulla voimia ja mahdollisuutta sellaiseen? Itse sain lapsettomuussurussani apua ammattilaiselta, joten omasta kokemuksestani suosittelisin.

Ei varmaan pitäisi yrittää neuvoa, mutta yritä olla ajattelematta mitään jaksamisrajaa nyt, kun tunnut olevan luhistumispisteessä. Hanki joku lohduttamaan ja hellimään sinua ja mieti isompia kysymyksiä joskus, kun suru ei paina ihan niin paljon kuin sydäntä.

Kyllä kaikki kääntyy vielä paremmaksi, lupaan. :)

auringonkukka80 kirjoitti...

Paljon tsemppiä ja jaksamista sinulle Ainu. Ihan perseestähän tämä on, että pitää aina vaan jaksaa ja tuntuu, että mikään ei mene eteenpäin. Kyllä kaikki lopulta muuttuu hyväksi ja sitten ymmärtää, miksi on joutunut kokemaan kaiken vaikean ajan.

Anonyymi kirjoitti...

Kunpa voisi jotenkin lohduttaa..:( Kovasti voimia! <3

Satu kirjoitti...

<3 <3 <3 Muuta en osaa sanoa.

Ainu kirjoitti...

Lumi, kiitos lohdutuksesta. Kyllä jos tietäisi, että lopulta jollain tavalla äidiksi tulen, jaksaisin vielä vaikka mitä. Jos sen vain joku voisi luvata. Mutta sellaisia lupauksia ei ole olemassakaan. Nyt en oikein miestäkään osaa tällä kuormittaa. Mitä minä sanoisin? Että työ, jota olen tehnyt pari viikkoa on ihanaa, mutta vie minulta järjen. Että ystävän raskaus on onnellinen asia, mutta saa minut tuntemaan välillä ihan hirveitä juttuja. Ihan niin kuin sanoit, miksi se raskaus ei voisi vain alkaa? Voimia sullekin.

Anonyymi, todella joskus toivon, että nämä virtuaaliolkapäät voisivat muuttua oikeiksi. Istahtaa vierelle ja ymmärtää. Mä olen käynyt psykologin luona. Viime vuonna monta kertaa. Ja siitä on todella ollut apua. Mutta kun on eilisen kaltaisia päiviä, apua tuntuisi tarvitsevan heti. Koska se pahin tulee ja menee. Sitten on välillä taas helpompaa. Silti tuo psykologin kanssa jutteleminen on ehdottomasti hyvä ja tärkeä keino saada itseään eteenpäin. Kiitos, että välität!

Auringonkukka, iso rutistus sulle. Oon niin kovin pahoillani sun puolesta myös. Ja toivon, että löytyisi apu. Meille kaikille. Kyllä tästä lopulta selvitään, mutta en tiedä, mitä silloin on jäänyt käteen. Mihin unelma äitiydestä päätyy? Mihin unelma ammatistani jää? Milloin en pode enää lapsettomuutta niin kipeästi kuin nyt? Milloin se voisi olla vain osa elämää, sellainen pieni osa, jonka kanssa selviää.

Amalia, kyllä nämäkin hieman lohduttavat. Että joku kirjoittaa tänne, että ajattelee ja toivoo parasta. <3

Satu, kiitos. Kävin lukemassa vastavuoroisesti sun blogiasi. <3 sullekin.

Satu kirjoitti...

Kiitos. Meitä on niin paljon, ja murheita niin monenlaisia, vaikkakin kaikki lapsiin liittyviä. Mutta.. täällä ollaan, aina kun tarviit kaveria pohtimiseen ja pahan olon jakamiseen <3 älä epäröi ottaa yhteyttä ja "koputtaa oveen" :)

Anonyymi kirjoitti...

Tässä joukko sekalaisia ajatuksia ja omia kokemuksia väljästi postauksen teemasta (ei suorana vastauksena siihen).

Minulle hämmentävintä tässä rankassa prosessissa on ollut huomata, kuinka mielialat vaihtelee. Välillä on ihan kauheaa, pimeää, ahdistavaa ja pelottavaa. Ja sitten saattaakin olla että parin päivän päästä on ihan hyvä olo, jopa onnellinen. Kaikki vaihtelee ja muuttuu. Yritän itse muistaa pahimpina hetkinä tuon, että todennäköisesti aika pian on taas helpompaa. (Hyviin hetkiin tarraan, silloin en mieti sitä, koska seuraava romahdus tulee.)

Ja kyllä, kuten meistä kaikki varmaan tietää, epävarmuus on yksi pahimmista. Voi sinnitellä, ponnistella, tsempata ja yrittää, mutta mitään takeita ei ole, että lasta koskaan tulee, biologista lasta ainakaan, eikä adoptiokaan ole takuuvarma "konsti".

Mietin tuota rajan vastaan tulemista. Ihmeen usein ne rajat kai joustaa. Tuntuu että on jyrkänteen reunalla, eikä enää kestä. Ja sitten taas huomaakin kestävänsä. En kuitenkaan kannusta minkään kivun kestämiseen sen itsensä vuoksi. On hyvä kuulostella oloa ja hyvä hakea apua kun alkaa huolestuttaa.

Minä haluan kannustaa myös ammattiauttajien hyödyntämistä, jos sellaiseen on mahdollisuus ja asia vähänkin tuntuu mahdolliselta. On eri asia jakaa asiaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole läheinen ja joka kyllä jaksaa ja osaa ottaa vastaan. Joidenkin hyödyllisten ajatusten ja näkökulmien lisäksi minulle psykologin luona käymisessä tuntui jotenkin erityisen ja oudon lohdulliselta myös se, että minun elämäni suurin murhe on hänelle vain normaali työjuttu. Se teki asiasta jotenkin vähemmän pakahduttavan.

Sara

Anonyymi kirjoitti...

Tuli mieleen semmoinen, että voisiko ollakin niin, että sen vastaantulleen rajan takana onkin jotain muuta, kuin mitä ensialkuun luulisit. Rajat pelottavat aina, ja niiden reunalla pelkää pahinta. Mutta jospa tuo mielenmaisemasi raja tarkoittaakin nyt, että pystyisit vetämään selkeämmän rajan oman tilanteesi ja muiden tilanteen välille. Jos se siis on se, mitä työssäsi tarvitset, ettet hukkuisi omiin tunteisiisi. Tuo on vain arvaus. Mutta pääasia on se, että aina rajojen vastaantulon ei tarvitse tarkoittaa sen enempää suunnan vaihtoa kuin äkkipysähdystäkään, vaan raja voi olla jotain, minkä yli hyppää raskain sydämin, ja jonka jälkeen jatkaa matkaa mieli keveämpänä. Sitä sinulle toivon.

Toiveikas kirjoitti...

Lämpöä ja voimaa lähetän sinulle, toivottavasti se auttaa sinua edes hieman. <3

Ainu kirjoitti...

Satu, kiitos vain. :)

Sara, nuo vaihtelevat tunnetilat on niin kovin tuttuja. Se kysyy kyllä voimia, että jaksaa sietää sitä, että vaikka tänään olisikin hyvä, niin huomenna joku pieni juttu saattaa taas sysätä mielen mustemmaksi. Psykologin kanssa juttelemista kannatan ilman muuta. Se, että tunnin ajan istun paikallani ja toinen ihminen on siinä ihan vain minua varten, on hyvä asia. Ja oon kiitollinen, että sellaisen mahdollisuuden olen saanut.

Anonyymi, tuota en ollutkaan ajatellut. Hyvä näkökulma, kiitos vain. Ehkä mun ei ole pakko tästä pudota minnekään, vaan löytää jotain uutta. Ja jotain sellaistahan mä tarvitsen siihen, että pystyn käsittelemään tätä kenties tulevaa työelämääni suhteessa omaan henkilökohtaiseeni. (Ja vielä tähän väliin, että kirjoitan sitten ajan kanssa sulle lisää.)

Toiveikas, kiitos lämmöstäsi. Kyllä se auttaa hieman. <3 Kiva tietää, että oot siellä mun puolella ja niin mäkin olen täällä lähettämässä lämpöisiä ajatuksia sulle.