Olen laihtunut puolessatoista kuukaudessa neljä ja puoli kiloa. Melkein jokaisen keinohedelmöityskiloni. Ivf-kiloni. Antiraskauskiloni.
Turposin viime syksyn hoidon myötä kuusi kiloa. Osa hormoneiden vaikutusta. Osa pahaan mieleen syömistä. Nesteiden kertymistä. Hellin itseäni ruualla ja ihan tietoisesti. Päätin, ettei se haittaa.
Tapanani ei ole nykyään juuri vaakaa kuluttaa. Itsenäisyyspäivänä päätin kokeilla, paljon painan. Olin yllättävän painava. Mahani pullotti niinkuin ei ikinä muulloin, toki vähemmän kuin hoitojen tuomien hypereiden myötä. Kohautin olkapäitäni. En juuri välittänyt. Jouluna päätin, että on tullut aika lopettaa syömällä sureminen. Eilen astuin vaakaan, kevyempänä. En ole enää turvonnut, mahdun taas omiin housuihini. Olen tyytyväinen.
Olen purkanut pahaa mieltäni salilla. Kiskonut itku silmässä painoja ylös ja alas. Noussut vatsalihat poltellen istumaan ja takaisin yhä uudelleen ja uudelleen. Ojentanut jalkojani ees-taas. Istunut pyörän selässä ja polkenut niin lujaa kuin ikinä pääsen. Polkenut lyttyyn lapsettomuuden synkkää taakkaani. Hiihtänyt silmät surusta sumeina peikkojani karkuun. Hyppinyt ja pomppinut. Kätkenyt kyyneleeni hikipisaroihin.
Se on ollut yksi turvaköysistäni. Onneksi olen voinut tehdä sen. Edes pieni siivu painolastistani on valunut hikenä viemäriin. Sinne, minne se kuuluukin.
Tänään oli parempi päivä. Tänään havahduin siihen, etten ollut verrannut itseäni muihin kertaakaan. En nieleskellyt lapsettomuuden tuomaa palan tunnetta kurkussa. En joutunut tukahduttamaan kateuden pieniä pistoksia.
Nyt lähden salille, mutta en itkemään. Tänään en lähde, koska pakenen. En, koska turrutan ikävääni. Lähden, koska haluan hikoilla ja nauraa. Lähden, koska tykkään lähteä.
Lähden ja hymyilen mennessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti