Olen jotenkin pysähdyksissä. Kaikki ihmiset ympärillä. Ihmisten äänet. Meteli ja hälinä. Sen keskellä oma sisin. Siellä hiljaisuus. Kuin seisoisin osana pikakelauksella kulkevaa elokuvaa. Itse pysähtyneenä, paikalleen jähmettyneenä. Muut liikkuvat ympärillä, tauotta, hieman liian kovaa vauhtia, hieman liian hälyiseen tahtiin.
Sisälläni olisi nyt niin paljon. Sydän tykyttää rinnassa, se ei meinaa mahtua paikalleen, kun siihen on viime viikkoina pakkautunut niin iso kantamus. Sen kaiken kanssa minun pitää yrittää selvitä. En voi purkaa sitä kellekään. Yritän iltaisin tutkia sitä, pyöritellä ympäri, lähestyä jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Analysoida, tunnustella. Silloin kuitenkin alan aina itkeä. Itkettää nähdä se kaikki, tuntea se kaikki. Elää läpi se kaikki.
Oma mieli on niin solmussa, ettei se tahdo selvitä kaiken tämän uuden taakan kanssa. Kaiken sen kanssa, jota sydämeni on itseensä kerännyt.
Olen oppinut itsestäni paljon uutta. Siitä, mitä minä olen ja siitä, mitä minä en ole. Aina ei vain muista iloita niistä asioista, joihin pystyy ja joita jaksaa. Sen sijaan jään niin kovin helposti kierimään niissä, jotka tekevät päivistäni tahmeita ja raskaita.
Olen selvinnyt kuitenkin aika monesta. Eilen en enää itkenyt. Sain sanottua ääneen ystävälleni, että joka ikinen päivä minä itken, enkä tiedä jaksanko tätä sittenkään ja että olen jo kysynyt neuvoa sen varalta etten jaksakaan. Sen jälkeen itku taukosi. Vain yhdeksi päiväksi, mutta kuitenkin.
Helpotti sanoa se ääneen. Tunnustaa. Että olen väsynyt, enkä välttämättä jaksa.
Se ei silti tasannut vielä sydämen taakkaa. Se sotku minun on selvitettävä ennenkuin se jähmettyy paikalleen. Sitten siitä on jo paljon vaikeampaa päästä eroon.
6 kommenttia:
Ymmärrän. Voi, kun voisin selvittää kanssasi solmusi ja taata, että kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Että tulee vielä päivä, jolloin tätä kaikkea voi katsoa helpottuneena ja tyytyväisenä siitä, että se on ohi.
<3
Voimia ja toiveita, niillä pärjää välillä yllättävänkin pitkään!
Ihana että olet kysynyt neuvoa siltä varalta! Se on usein ihmeellistä, miten tieto varauloskäytävästä helpottaa ja auttaa jaksamaan. Ja jos et jaksa, niin sekään ei ole mikään epäonnistuminen. Se on pieni välivaihe, tuumaustauko.
Voimia ja jaksamista!
Riitta
<3
Voimia Ainua.
Olen löytänyt itse ääneen asioiden sanomisen voiman, ihan vasta. Hämmästyttävää!
Jätin sinulle tunnustuksen blogiini, siitäkin tulin kertomaan.
Toiveikas, kyllä sunkin antama tukiverkko, ihan joka tavalla niitä solmuja ainakin vähän höllentää. <3
Tulppaani, tänään ehkä on jo toiveikkaampikin olo taas.
Riitta, juuri niin. Mä jotenkin lasken nyt kaiken epäonnistumiseksi, mutta eihän se ole. Pitäisi osata arvostaa niitä hyviä juttuja. Ja pyytää neuvoa esimerkiksi niiltä ihmisiltä, jotka on olemassa varta vasten sitä varten, että he neuvoa osaavat.
Tuuba, kiitos tunnustuksesta. <3 Ilahduttaa, todella. Se on hassua tuo ääneen sanominen. Kun sitä ikäänkuin kai olettaa, että toiset osaa valikoiden lukea ajatuksia ja tunteita ja vaikka mitä. Sitten, jos niihin ei kukaan reagoikaan, sitä käpertyy vain lisää itseensä. Kun olisi kuitenkin vaihtoehtona se ääneen sanominen, suoraan puhuminen. Se on paljon parempi. Monesti. Näköjään.
tää on on uskomattoman hieno blogi. löysin tänään ja oon lukanut monta tuntia putkeen. itkenyt ja lukenut. että joku tuntematon kirjottaa minun salaisuuksia :')
meillä lapsettomuustutkimukset alkaneen viime vuoden joulukuussa. tähän mennessä löydetty vain kasvaimia. itsellä sellanen olo kuin istuisi oman elämänsä odotusaulassa. toiset menee mahoinensa ohi ja minä en tiedä montako vielä ennen meidän vuoroa. en jaksaisi mutta en voi lopettaakaan.
kiitos näistä!! <3
Lähetä kommentti