On hetkiä, jolloin unohdan. Tai ehkä en unohda, mutta en tunne sitä päällimmäisenä mielessäni. Hetkiä, jolloin minun ei tarvitse ponnistella pystyäkseni hymyilemään, olemaan luonteva. Jolloin voin olla rennosti, keskittyä täysillä siihen, mitä ikinä olenkaan tekemässä.
Sitten on niitä toisia hetkiä. Käteni on tekemässä jotain ja liike pysähtyy kesken kaiken, kun muistan. Kun lapsettomuus iskee tajuntaani koko voimallaan.
Se huutaa minulle, että saan hetkeksi lainaan vain toisilta, saan olla lämmin ja tarjota läsnäoloani. Mutta omasta saan vain haaveilla.
Sitten tulee se hetki, jolloin ymmärrän. Ymmärrän, mitä ilman olen jäämässä. Silloin haluan vain luovuttaa.
2 kommenttia:
Voi Ainu. Taas kerran täysin samat fiilikset. Lähetän virtuaalihaleja!
Voi Naley. Halaus vastaanotettu. Ja sellaisen tarpeessa nyt todella oon. Ihan rikki-puhki koko sydän.
Lähetä kommentti