Aina sitä kysytään. Etenkin siinä vaiheessa, kun ikäni tulee puheeksi.
Kolmekymmentä? Ai ihan oikeasti? Luulin sinua nuoremmaksi. No mutta onko sinulla siinä tapauksessa omia lapsia?
Kyllä siihen tottuu. Sitä osaa odottaa. Se roikkuu jo ilmassa ja odottelen vain, että se tipahtaa luokseni. Kuin painava, kulmikas kivi, suoraan vasten tyhjänä ammottavaa syliäni.
Mutta nykyään osaan jo ottaa sen vastaan. En lyhisty sen alle, en päästä sitä repimään itseäni avohaavoille. Otan kiinni tyylikkäästi ja jopa hymyilen.
Ei, ei meillä ole lapsia.
Niin minä sanon. Niin olen sanonut aina. Mutta ennen jatkoin sitä toisin.
Ei meillä ole lapsia. Ei vielä. Vielä me ollaan miehen kanssa vain kaksin.
Niin minä sanoin ennen. Mutta nyt minä sanon sen toisin.
Ei meillä ole lapsia. Me ollaan miehen kanssa ihan kahdestaan.
Niin minä sanon nyt. Ja minä hymyilin tänään sen sanoessani.
9 kommenttia:
Ei, meillä ei ole lapsia. Ja pyöritän päätäni ja hymyilen surullista hymyä/väännän kasvojani hymyn näköiseen asentoon.
Siten meillä.
Olen Iloinen sinun hymystäsi <3
Voi Tuuba. <3 Mutta kyllä mä ihmettelen tuota monesti esiin pompsahtanutta oletusta, että tietyn ikäisillä ("liian nuorilla", ilmeisesti monen mielestä 20+ ikäisillä?!?!?) ei toisaalta pitäisi vielä olla lapsia, ja tietyn ikäisillä niitä sitten ilman muuta on. Pöh.
Mutta ei se kysymys enää (tai tällä hetkellä) aina viillä. Ihmeellistä.
Kyllä tuntuu ja vaivaannuttaa tuo kysymys. Saapihan tuota kuulla aika usein. Varsinki, jos joku useamman henkilön läsnäollessa sen ilmaan heittää. Menen ihan jumiin ja tekis mieli juosta pois. Sattuu.
Ehkä joskus vielä on keveämpää.
Mulla tilanne toki
No nyt lähti vauhdilla... Siis mulla tilanne toki erilainen. Montaa kertaa en ole vielä tilanteeseen joutunut, missä lapsista kysytään. Huomaan, että vastaan kaksi. Sitten jätän asian siihen. Jos kysytään minkä ikäisiä olen vastannut, että poika on neljä ja pikkusisko olisi neljä kuukautta. Aiheuttaa suurta hämmennystä vastapuolessa eikä keskustelu ole aiheesta jatkunut...
Liian usein olen saanut tuohon kysymykseen vastata minäkin. Minä olen aina vain vastannut, että ei ole. Kertaakaan ei ole kyselty miksi, enkä kyllä tiedä miten vastaisinkaan.
Haaveilija, juuri sellaista se on. Koita jaksaa.
Turnip, tuo sun tilanne on toki erilainen. Kun ei kukaan halua ketään varmastikaan perheuteluilla loukata, mutta eipä sitä etukäteen osata varautua, että vastaus ei välttämättä olekaan helppo ja kepeä.
Kaipaava, nuo jatkoutelut on kyllä ikäviä. Olen jutellut aiheesta erään lapsettomaksi jääneen kanssa ja hän oli saanut aika rankkaa tekstiä osakseen, kun ei lapsia ollutkaan vaikka toisin vastapuoli oletti.
Santtu, kiitos! :)
Mutta toisaalta tämä kysymys on niin kovin ymmärrettävä, eikä sen kysyjiä voi moittiakaan. Kun toisiin tutustutaan, niin tapana on tiedustella tottakai perhetilannetta muun muassa. Mutta jos se vastaus ei olekaan sitten enää small talk -tasoa, niin mitä sitten? Täytyykö mumista vain ympäripyöreyksiä, jättää kertomatta? Ettei toiset vaivaannu. En tiedä. Näin täysin lapsettomalle se on toki helpompaa, sillä en tietenkään ala tuosta noin vain avautua, että kuusi vuotta sitten jos olisit samaa kysynyt, niin ei olisi vielä haitannut, mutta nyt alkaa riittää. Mutta jos taustalla on menetyksiäkin, niin enää ei varsinkaan olla peruskahvipöytätupinatasolla.
Blogisi on niin hyvä. Siis kuvamaan tätä lapsettoman ihmisen elämää. Minä olen 35 ja vastaan naama peruslukemilla: Ei, meillä ei ole lapsia. En selittele tai jatka sen pidemmälle, koska sydäntä viiltää jo siinä vaiheessa riittävästi.
Teet hyvää vertaistukityötä tällä blogillasi! Kiitos sinulle!
Kauniisti sanottu, anonyymi. Tuo merkitsee mulle niin paljon. Ajatus siitä, että voin ehkä tehdä jollekin toiselle samaa läpikäyvälle jotain hyvää. Kiitos.
Lähetä kommentti