Tänään olin taas ulkopuolinen. Tunsin, miten minun ympärilläni hohtaa surullinen aura, joka saa syntynsä siitä, että elän tahtomattani ilman lasta. Istuin urheilukatsomossa ystävien ympäröimänä. Heillä oli lapset vierellään, hössötettävänään. Minun mieleni oli musta, enkä halunnut kenenkään näkevän sitä.
Pelkäsin, että paljastan itseni. Että jokainen ilmeeni, jokainen hengitykseni huutaa kaikille pahaa oloani. Kateuttani. Sitä kateutta, jota häpeän. Niitä ivallisia ajatuksia, jotka tahtomattani pääsevät livahtamaan tajuntaani jostain sisimpäni pohjamudista. Niitä ilkeitä ajatuksia, joita en haluaisi kokea, mutta joita en pysty pidättelemäänkään. Pystyn kyllä häätämään ne pois, kun vain keskityn, kun vain autan itseni ajattelemaan niinkuin oikea ystävä toisesta ajattelee. Mutta pienen hetken ajan kateus myrkyttää tajuntani, olemukseni, kaiken.
Minua tarvittiin toisella puolella kenttää. Istuin toimitsijapöydän takana ja katselin heitä. Ihmisiä, joista välitän. Jotka välittävät minusta. Joita kadehdin ja joiden kadehtimisesta tunnen hirveän huonoa omatuntoa. He näyttivät porukalta. Heillä oli jotain yhteistä, jotain, josta olen auttamattomasti ulkopuolella.
Onko se aina näin? Minä istun muualla ja katselen kuinka toiset kaivelevat eväitä ja leluja laukuistaan, jakavat, nauravat, juttelevat. Eivät pysy paikallaan, koska täytyy seurata pienten vipellystä, ihailla miten ovatkaan kasvaneet. Pyörivät ympäri, hymyilevät, kertovat kuulumisiaan, niitä samanlaisia. Minun silmiäni kirvelee.
Kaikki tietävät minun haavani paikan. En usko, että moni tietää, miten kipeä se todella voikaan olla. Mutta tietävät kuitenkin, että se on olemassa. Tunnen olevani vajaa toisten seurassa. Vaikka kaikilla on omat kipeät pisteensä, omani akuutti särky saa minut välillä unohtamaan sen. Mutta yleensä muistan. Että en ole ainoa, johon sattuu.
Mutta tänään sattui niin kauhean kipeästi. Juuri nyt on niin paljon kaikkea, että se tuntuu kipeämmältä kuin joskus toiste. Siksi ulkopuolisuus tuntui pieksevän sieluuni mustat urat. Sellaiset, jotka kateus saastuttaa katkullaan. Nyt haluan vain unohtaa niiden olemassaolon.
Mutta minun silmiäni kirvelee. Olen aina vain ulkopuolinen.
8 kommenttia:
Jaan tunteesi ulkopuolisuudesta ja monesta muustakin kirjoittamastasi asiasta. Pesin äsken vauvan turvakaukalon pehmusteet. Painoin pehmeän vihreän kankaan poskeani vasten. Sain kaukalon siskoltani, että se olisi meillä valmiina "sitten kun...". Nyt annan sen ystävälleni, jonka raskaus on jo pitkällä. Esitän, ettei minusta tunnu miltään. Oikeasti hajoan hitaasti pala palalta.
Lämmin halaus.
Voi Ainu<3 Tarkoitus ei ole nyt vääntää veistä haavassa, mutta nuo on juuri ne ajatukset millä minä lohduttaudun. Että onneksi minulla on tuo yksi, jonka kanssa saan vielä mennä pallomereen ja kävellä marketissa leluhyllyjen läpi miettien mitä kaikkea haluaisimme. Koska olenhan minäkin ollut siinä tilanteessa, missä olin ulkopuolinen eikä minulla ollut yhtään, muistan vielä nekin tunteet. Haen siitä tunteesta kovasti lohtua,että onneksi on kuitenkin tuo yksi, vaikka ei se loppujen lopuksi tätä menetystä sen helpommaksi tee. Me suremme niin eri asioita. Sinä jotain, mikä vielä puuttuu, minä taas jotain mikä vietiin pois ja siinä samalla kyllä taas sitäkin mikä puuttuu.
Halaus Ainu <3
Mietin eilen vähän saman tapaisia asioita. Lauantaina olisi ollut kaverini pojan 2-v. synttärit. Päätin vasta silloin lauantaina, etten mene. osittain siksi, että minulla oli toinenkin meno, osittain siksi, etten halunnut joutua keskelle vieraita lapsia ja sitä höösäystä, mikä niiden ympärille liittyy. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta. Sanoin hänelle sen, että en halua joutua keskelle toisten, vieraiden lapsia, vaikka arvostan tosi paljon, että hän kutsui myös minut. Eilen olimme pulkkamäessä samaisen kaverin ja hänen lastensa kanssa. En tuntenut ulkopuolisuutta, koska tiesin, että hän tietää, että jos pidän etäisyyttä, pidän sitä omiin tunteisiini. Ei tarvinnut pitää sitä etäisyyttäkään.
Auttaisiko sinua, jos selkeästi sanoisit, että sinusta tuntuu välillä niin vaikealta katsoa heidän elämäänsä. Että se ei ole heidän vikansa, että se ei ole sinun vikasi. Mutta että se tuntuu pahalta. Siinähän ei ole mitään väärää eikä häpeällistä, miltä se sinusta tuntuu. Jotenkin kun aina pystyisi siihen, ettei tuomitsisi omia ajatuksiaan ja tunteitaan - onhan meillä kaikilla niihin oikeus, myös niihin, jotka eivät ehkä kaikilla mittareilla ole niitä kaikkein puhtoisimpia.
Monesti vaikeaa on se, kun toisia katsoessaan miettii, että haluaisi tehdä samaa kuin joku toinen tekee, vaikkapa äiti lapsensa kanssa. tai kun sitä haaveilee, mitä tekisi oman lapsensa kanssa. Vaikka totuushan lopulta on se, että jos itsellä olisi lapsi, se olisi taas kokonaan uusi hetki. Välttämättä lapsi ei olisi ollenkaan kiinnostunut niistä asioista, joita itse haluaisi tehdä, tai sitten itse ei jaksaisi tehdä niitä asioita, joista etukäteen on haaveillut. Minusta kuluttavinta on se, jos yrittää haaveilla asioista, jotka vaativat jotain muuta, kuin sen, mihin itse voi vaikuttaa. Olen itse yrittänyt ruveta enemmän ja enemmän elämään hetkessä. Jokainen hetki on minulle hyvä, ainakin siedettävä, ja on huomattavasti helpompi, kun ei anna ajatusten viedä itsea koko ajan sinne missä ei ole, niihin tekemisiin. Että haaveilun kohteena voisi olla lapsi, mutta ei kaikki ne tekemiset, jotka eivät välttämättä toteutuisi kuitenkaan, tai toteutuessaankin voisivat tuntua erilaisilta kuin ne kuluttavat haaveajatukset.
En tiedä saatko yhtään kiinni mitä haen, on tässä nyt niin paljon hälinää, etten oikein saa itsekään kiinni - kirjoitin kuitenkin kun aloitin.
Pääpointti oli joka tapauksessa se, että tunnen niin tuon ulkopuolisuuden aina välillä.
Tsemppiä!
Tervehdys Ainu! Olen lukenut pitkään blogiasi ja samaistunut vähän kaikkeen, lapsettomuuttakin takana vuodesta -07... Tuttuja tunteita ja tilanteita, kirjoitat niin koskettavasti sen hetken tunteet kieltämättä mitään, nautin lukea,itselläkin vuoristorataa ja hetkittäin uskonutkin löytäneeni oikean asenteen tms, mutta ne kipeimmät tunteet nousee niin odottamatta hetkessä pintaan ettei siinä asenteet auta. Äidin sydän meille annettu, mutta lasta ei, se tekee kipeää olla erossa ja tekee kipeää nähdä muiden onni, tottakai. Itsestä tuntuu että usein säästää itseään kun ei avaudu, joskus hyvä, mutta sen tuntee itse. Sinä olet blogissasi löytänyt hyvän paikan keventää kuormaa. Kiitos kirjoituksistasi ja paljon voimia tulevaan, opiskelujen, hoitojen ym suhteen! T: Heidi
Edelliseen palaten, tarkoitin että säästää itseään kun ei monille äiti-ystäville avaudu, samalla säästää heitäkin. Ja tuntuu ettei halua olla ilonpilaaja, eikä ne kuitenkaan ymmärrä ja parhaat antaa neuvoja mikä tuntuu aika epäkunnioittavalta tässä vaiheessa.. Terv. Sama kuin ed.
Ulkopuolinen olo täälläkin.
Ilman lasta joka paikassa, tämän ikäisenä. Ja nyt tämä ulkopuolisuuden tunne on vallannut myös täällä...etten oikein kuuluisi tännekään maailmaan.
Mihin sitä oikein kuuluu ja tarvitseeko sitä kuulua johonkin? Lakkaako tämä ulkopuolisuuden tunne joskus?
<3
Kirjoitat niin kauniisti Ainu. Kerrot elämistäni hetkistä.
Uskon suoraan sanottuna, että mikään järjellä selitettävä ei auta suruun. Toi on vaan elettävä, pääasia, että elät tunteesi rehellisesti. Ja niin tunnut elävän.
Sinä olet jo äiti, kaikella, mitä sinussa on. Sinulla ei vaan ole lasta. Vielä - uskon niin vakaasti.
Olo helpottuu välillä sillä, että kertoo. Jakaa. Mutta se suru, ei poistu, kuin elämällä.
Toivon, että sinulla se hellittää ”sitten kun”. Minulla se hellitti, koska sen oli pakko.
Elossa säilyminen oli tärkeämpää - tai sanottaisiinko, eloon herääminen.
liina, lämmin halaus sinullekin. Tuo kuvailemasi tilanne tuntuu tänne asti. Luopuminen tekee kipeää.
Turnip, ei tuo veitseltä haavaani tunnu. Me suremme eri asioita, mutta kumpikin ymmärtää surun silti, vaikka en minä tietenkään edes yritä väittää tietäväni sinun suruasi tai voivani kuvitella sitä. Sen kuitenkin, että se on erilaista, mutta molemmat kuitenkin niin todellisia.
Anonyymi, kiitos kommentistasi. Kiitos, että jaoit ajatuksiasi. Tuo olisi juuri niin tärkeää, että ei tuomitsisi omia tunteitaan vaan antaisi niiden ikävienkin tulla ja mennä. En usko patoamisen ja kieltämisen tekevän hyvää kellekään. Eikä sekään varmasti kauas kanna, että kuvittelee etukäteen lapsen liian tarkkaan, odottaa liikaa jotain sellaista, mitä toinen ei kuitenkaan voi edes olla, vaikka jonain päivänä luoksemme saapuisikin. Mutta haaveilla on pakko, muuten en pysty luottamaan huomiseen. Jaksamista myös sulle!
Heidi, kiitos kun kommentoit. Tunnistan kyllä tuon ajatuksen, ettei halua olla ilonpilaaja. Kaikki ne hyvää tarkoittavat, mutta kipeästi loukkaavat lohdutukset (adoptioehdotuksista omiin "lapsettomuus"kokemuksiin muutaman kuukauden lapsitoiveen jälkeen, tarinoita tutusta joka stressasi ensin ja sitten ei ja sitten se saikin jo lapsen...) täytyy vain sietää. Kun ei tässä tarvitsisi välttämättä toisten lohdutusta vaan hyväksyntää, kun mikään ei kuitenkaan lohduta. Koita jaksaa pitää äidin sydämestäsi huolta. Ja voimia muuhunkin elämään!
Tuuba, ulkopuolisuus tosiaan välillä tuntuu sysäävän pois ihan kaikesta. Mutta ehkä sitä ei pitäisikään yrittää niin tarkasti rajata itselleen määreitä. Ei olla vain tietynlainen. Ja kuulua tarkasti johonkin.
L, kauniisti kirjoitit. Ajatus eloon heräämisestä tuntuu jotenkin lempeältä. Ja se, että tämä suru on vain surtava. Vaikka se minut syvälle yrittäisi kiskoakin, pitää yrittää pystyä olemaan uppoamatta liikaa. Kiitos, kun uskot mun puolesta noin vahvasti. Aina ei itse jaksa. Silloin on tärkeää, että on ne toiset, jotka jaksavat.
Lähetä kommentti