Romahdus

Tänä aamuna olin onnellinen. Lauantaista asti etsimäni ovulaatio löytyi vihdoinkin. Etsin, koska se oli ehtona pakastetun alkion siirtoon. Suunnitelma oli yrittää siirtoa lääkkeettömään kiertoon, sulattaa alkuun yksi kolmesta kahden alkion paketistamme ja siirtää molemmat alkiot, mikäli sattuisi käymään niin, että kumpikin selviää sulatuksesta.

Hyvä suunnitelma. Aamutuimaan ovulaation löydettyäni en meinannut pysyä housuissani. Olin niin innoissani. Vihdoin asiat menisivät eteenpäin, vihdoin pääsisimme yrittämään alkioiden sulattamista ja ehkä saisimme siirtääkin jotain. Soitin klinikalle aamulla heti, kun siellä linjat avattiin. Istuin koulun käytävässä sohvalla ja hehkuin.

Puhelin kädessä, yksin käytävässä, kalenteri keikkumassa polvellani. Myötätuntoinen ääni iski tajuntaani jostain kaukaa. Tämä päivä on ainut, jona ovulaatio on este siirrolle. Viikonloppuna klinikka on kiinni ja siirto olisi osunut lauantaiksi, viimeistään sunnuntaiksi. Se siitä. Ensi vuonna palataan sitten asiaan. Tosi ikävä sattuma, mutta sellaisia nämä hedelmöityshoidot ovat pullollaan. Sellaisista nämä hedelmöityshoidot on rakennettu. Ikävistä sattumista.

Istuin ja tuijotin puhelinta kourassani. Puhelu oli päättynyt, mutta puhelin poltti sormiani. Istuin ja silmiä kirveli. Oli kiire jo tunnille, minua odotettiin. Päässä löi tyhjää, sydämessä löi tyhjää. Yritin ravistella puhelun kaiun irti itsestäni.

Painuin luokkaan, avasin silmät poltellen tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Aivan niin kuin minun pitikin. Selvisin siitä takaiskusta, ehtisin harmistua sitten myöhemmin, kotona, yksin, rauhassa. Niin minä luulin.

Tunnin päästä päädyin ryntäämään luokasta itkien ulos. Juoksin vessaan itkemään yksin. Yritin itkeä hiljaa, ettei kukaan ympärillä kuulisi. Etten häiritsisi ketään, ettei kukaan vaivaantuisi.

Se, mitä ympärilläni tapahtui, mitä toiset puhuivat, oli vain jotain liikaa. Kaikki menneet kivut ja pettymykset, epätoivo ja pakokauhu, pelot ja painajaiset ryöppysivät jostain niskaani yhtäaikaa. Selkärankani napsahti poikki ja romahdin kasaan. Siinä, toisten ihmisten keskellä. Minä, joka yritän pitää yllä suojausta. Naamiota kasvoillani, muuria ympärilläni. Että saisin pidettyä henkilökohtaisen itselläni, saisin pidettyä julkisen minän tyynenä. Tänään raja tuli vastaan.

Lukitun vessakopin suojassa puristin lavuaarin reunaa ja tärisin. Jalat eivät kantaneet ja lysähdin sinne, yleisen vessan lattialle. Taistelin kyyneleitä vastaan. Yritin olla hiljaa, ettei kukaan vain kuulisi, että itken. Purin hammasta yhteen ja kuivasin silmäni. Kuivasin tarkkaan ne kyyneleet, jotka pääsivät livahtamaan ennenkuin ymmärsin olla varuillani. Ennenkuin ehdin puolustautua niitä vastaan. Jalat tuntuivat heikoilta, kädet tärisivät, mutta kasasin jotenkin suojaukseni takaisin. Sen hennon rippeen, mitä jäljellä oli.

Kävelin muina miehinä luokkaan. Istuin paikalleni ja jatkoin kesken jääneen mandariinin syömistä. Yhä vapisten nypin vihaamiani valkoisia sitrushedelmänhöytyviä pois, mutta ne takertuivat vain mehusta tahmeisiin sormiini. En nähnyt mitään, en maistanut mitään. En katsonut ketään silmiin. Keskityin vain siihen hetkeen, jolloin pääsisin pois, kotiin, turvaan. Hieman myöhemmin halasin yhtä tyttöä, joka pelästyi pahoittaneensa mieleni. Eihän hän mitään pahaa tarkoittanut, minä tiedän sen, eikä se hän ollutkaan. Jostain vain tuli se viimeinen pisara. Se, joka sysäsi minut rajan yli. Ja hän sentään ei teeskennellyt, ettei olisi huomannut. Se oli jo tarpeeksi paljon se. Mutta torjuin hänen myötätuntonsa. Sanoin, että ei tässä mitään hätää ole, että oli vain vähän huono hetki. Halasin ja hymyilin ontosti.

Loppupäivän toimin kuin kone, mekaanisesti tunteita vältellen. Ymmärsin, että kukaan ei taida tuntea minua kovinkaan hyvin. Se on oma vikani. Olen rakentanut itselleni oman etäisyyden puolustuksekseni, mutta heikkona hetkenäni se toimikin minua vastaan, ei suojellut, vaan satutti. Kukaan ei nähnyt, kuinka minuun koski. Kukaan ei tarttunut käteeni, ei kysynyt, mikä hätänä. Jäin yksin.

Taistelin itseni kotiin saakka. Yksinäiseen turvapaikkaani. Nyt saisin täristä rauhassa, romahtaa pois. Itkua ei enää olekaan.

Ei minun pakko olisi olla yksin. Ei minun tarvitsisi yrittää itkeä hiljaa vessassa, ei tarvitsisi yrittää olla häiritsemättä ketään. Ei silloin, kun maailma luhistuu. En haluaisi olla tällainen. Kuoren takana, sulkeutuneena. Haluaisin osata pyytää apua. Haluaisin osata ystävystyä helpommin. Haluaisin pystyä ottamaan ystävyyden vastaan, kun sitä tarjotaan.