keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Romahdus

Tänä aamuna olin onnellinen. Lauantaista asti etsimäni ovulaatio löytyi vihdoinkin. Etsin, koska se oli ehtona pakastetun alkion siirtoon. Suunnitelma oli yrittää siirtoa lääkkeettömään kiertoon, sulattaa alkuun yksi kolmesta kahden alkion paketistamme ja siirtää molemmat alkiot, mikäli sattuisi käymään niin, että kumpikin selviää sulatuksesta.

Hyvä suunnitelma. Aamutuimaan ovulaation löydettyäni en meinannut pysyä housuissani. Olin niin innoissani. Vihdoin asiat menisivät eteenpäin, vihdoin pääsisimme yrittämään alkioiden sulattamista ja ehkä saisimme siirtääkin jotain. Soitin klinikalle aamulla heti, kun siellä linjat avattiin. Istuin koulun käytävässä sohvalla ja hehkuin.

Puhelin kädessä, yksin käytävässä, kalenteri keikkumassa polvellani. Myötätuntoinen ääni iski tajuntaani jostain kaukaa. Tämä päivä on ainut, jona ovulaatio on este siirrolle. Viikonloppuna klinikka on kiinni ja siirto olisi osunut lauantaiksi, viimeistään sunnuntaiksi. Se siitä. Ensi vuonna palataan sitten asiaan. Tosi ikävä sattuma, mutta sellaisia nämä hedelmöityshoidot ovat pullollaan. Sellaisista nämä hedelmöityshoidot on rakennettu. Ikävistä sattumista.

Istuin ja tuijotin puhelinta kourassani. Puhelu oli päättynyt, mutta puhelin poltti sormiani. Istuin ja silmiä kirveli. Oli kiire jo tunnille, minua odotettiin. Päässä löi tyhjää, sydämessä löi tyhjää. Yritin ravistella puhelun kaiun irti itsestäni.

Painuin luokkaan, avasin silmät poltellen tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Aivan niin kuin minun pitikin. Selvisin siitä takaiskusta, ehtisin harmistua sitten myöhemmin, kotona, yksin, rauhassa. Niin minä luulin.

Tunnin päästä päädyin ryntäämään luokasta itkien ulos. Juoksin vessaan itkemään yksin. Yritin itkeä hiljaa, ettei kukaan ympärillä kuulisi. Etten häiritsisi ketään, ettei kukaan vaivaantuisi.

Se, mitä ympärilläni tapahtui, mitä toiset puhuivat, oli vain jotain liikaa. Kaikki menneet kivut ja pettymykset, epätoivo ja pakokauhu, pelot ja painajaiset ryöppysivät jostain niskaani yhtäaikaa. Selkärankani napsahti poikki ja romahdin kasaan. Siinä, toisten ihmisten keskellä. Minä, joka yritän pitää yllä suojausta. Naamiota kasvoillani, muuria ympärilläni. Että saisin pidettyä henkilökohtaisen itselläni, saisin pidettyä julkisen minän tyynenä. Tänään raja tuli vastaan.

Lukitun vessakopin suojassa puristin lavuaarin reunaa ja tärisin. Jalat eivät kantaneet ja lysähdin sinne, yleisen vessan lattialle. Taistelin kyyneleitä vastaan. Yritin olla hiljaa, ettei kukaan vain kuulisi, että itken. Purin hammasta yhteen ja kuivasin silmäni. Kuivasin tarkkaan ne kyyneleet, jotka pääsivät livahtamaan ennenkuin ymmärsin olla varuillani. Ennenkuin ehdin puolustautua niitä vastaan. Jalat tuntuivat heikoilta, kädet tärisivät, mutta kasasin jotenkin suojaukseni takaisin. Sen hennon rippeen, mitä jäljellä oli.

Kävelin muina miehinä luokkaan. Istuin paikalleni ja jatkoin kesken jääneen mandariinin syömistä. Yhä vapisten nypin vihaamiani valkoisia sitrushedelmänhöytyviä pois, mutta ne takertuivat vain mehusta tahmeisiin sormiini. En nähnyt mitään, en maistanut mitään. En katsonut ketään silmiin. Keskityin vain siihen hetkeen, jolloin pääsisin pois, kotiin, turvaan. Hieman myöhemmin halasin yhtä tyttöä, joka pelästyi pahoittaneensa mieleni. Eihän hän mitään pahaa tarkoittanut, minä tiedän sen, eikä se hän ollutkaan. Jostain vain tuli se viimeinen pisara. Se, joka sysäsi minut rajan yli. Ja hän sentään ei teeskennellyt, ettei olisi huomannut. Se oli jo tarpeeksi paljon se. Mutta torjuin hänen myötätuntonsa. Sanoin, että ei tässä mitään hätää ole, että oli vain vähän huono hetki. Halasin ja hymyilin ontosti.

Loppupäivän toimin kuin kone, mekaanisesti tunteita vältellen. Ymmärsin, että kukaan ei taida tuntea minua kovinkaan hyvin. Se on oma vikani. Olen rakentanut itselleni oman etäisyyden puolustuksekseni, mutta heikkona hetkenäni se toimikin minua vastaan, ei suojellut, vaan satutti. Kukaan ei nähnyt, kuinka minuun koski. Kukaan ei tarttunut käteeni, ei kysynyt, mikä hätänä. Jäin yksin.

Taistelin itseni kotiin saakka. Yksinäiseen turvapaikkaani. Nyt saisin täristä rauhassa, romahtaa pois. Itkua ei enää olekaan.

Ei minun pakko olisi olla yksin. Ei minun tarvitsisi yrittää itkeä hiljaa vessassa, ei tarvitsisi yrittää olla häiritsemättä ketään. Ei silloin, kun maailma luhistuu. En haluaisi olla tällainen. Kuoren takana, sulkeutuneena. Haluaisin osata pyytää apua. Haluaisin osata ystävystyä helpommin. Haluaisin pystyä ottamaan ystävyyden vastaan, kun sitä tarjotaan.

17 kommenttia:

naley kirjoitti...

<3

muuta en osaa sanoa.

Miilosa kirjoitti...

Haleja Ainu. <3

Turnip kirjoitti...

Voi Ainu <3

Mä kyllä huomaan että olen itse ihan samanlainen. Jotenkin tuntuu, että on helpompi pitää se muuri ympärillä, helpompi itkeä silloin kun on yksin. Enkä tiedä miksi, eikä olisi kuitenkin ihana saada lohdutusta silloin kun sitä kaipaa?

Täältä kuitenkin roppakaupalla virtuaalista lohdustusta

Turnip kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Raskaaksi kirjoitti...

Minusta sinä olet Ainu ollut kovin vahva, ehkä tällainen romahdus oli odotettavissa, kun vain jokin sen sysäyksen antaa.

Kovasti olisin toivonut teille siirtoa vielä ennen joulua, mutta eipä näille asioille voi mitään :(

Itse pidän myös jonkinlaista kuorta ympärilläni. En ole monellekaan ihmiselle myöntänyt toivovani lasta. Minulla on vuotohäiriö ja verhoudun vauvakeskusteluissa aina sen taakse. Ei kannata vielä miettiä lasta, nyt selvitellään vuotohäiriön syytä. Joo niin varmaan, olen kuitenkin ne monet raskaustestit tehnyt, mutta niistä en olekaan sitten maininnut mitään. Pelkään murtuvani toisten edessä.

Voimia Ainu <3

liina kirjoitti...

Mutta Ainu, me ollaan täällä.

Sinua ajatellen <3

Ulla kirjoitti...

Lämmin halaus <3 <3

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Olen täällä, sinua varten. <3 Kuulen sinua!

Myytti kirjoitti...

Lapsettomuuden kanssa eläminen on kuin usi valtameressä. Joskus hyvinä hetkinä aalto kuljettaa eteenpäin, mutta usein, liian usein, se lyö sinua vasten melkein hukuttaen. Vaikka miten yrittäisi välttyä aallonpohjilta, ne ovat väistämättömiä, joten aivan kuten Lumi totesi, romahdus oli odotettavissa. Se tapahtuu meille kaikille asian kanssa painiville.

Ymmärrän täysin tuollaisen "kuoren" rakentamisen, itsekin olen tehnyt niin ja sysännyt monta ystävää syrjään. Uusiin ihmisiin on hankalaa tutustua, sillä pelottaa, että he ovat kuitenkin raskaana kohta ja en kateudeltani jaksa heitä enää kohdata. Toivon kuitenkin Ainu, että sinä olet rohkea (kuten olet jo aiemmin osoittanut olevasi) ja uskallat antaa palan kuorestasi murtua, jotta voit laskea kaipaamasi uudet ystävät sen kuoren sisään.

Me blogiystävät olemme emme sinulle selkäämme käännä. Me kun tunnemme saman tuskan ja ymmärrämme. Puolesta sanasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja laatikollinen voimaa!

Anonyymi kirjoitti...

Tuli tätä lukiessa mieleen Tommy Tabermannin ajatus:

"Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty."

Jokainen heti, jokainen tapahtuma, vie sinua kaikesta huolimatta kohti eheyttä, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntuisikaan. Ehkä on niin, että on säryttävä murusiksi, että voisi muotoutua ihan uudeksi. Rohkeammaksi, varmemmaksi. Juuri niinkuin huomaat muuttuneesi.

<3

Anonyymi kirjoitti...

Jaksamisia <3 Kyyneleet silmissä luin, jälleen kerran. Sinä ansaitsisit jotain niin paljon parempaa kuin lapsettomuuden ja jatkuvat pettymykset!

Anonyymi kirjoitti...

Voimia, Ainu.

Mieleeni palasivat omat tunnelmani viime joulun alta. Joulupyhien takia missasin mahdollisuuden hormonihoitoon ja itkin asiaa yksin. Siinä vaiheessa olin siis kärsinyt lapsettomuudesta kolmisen vuotta ja olin hoitorumbassa. Se joulu tuntui todella raskaalta. Kuukautisenikin olivat alkaneet hoitokierron jälkeen juuri jouluaattona, tunnelma oli siis katossa.

En kuitenkaan silloin vielä tiennyt, että nuo kuukautiseni olisivat toistaiseksi viimeiseni. Tulinkin nimittäin siitä kierrosta raskaaksi, vaikka missasin hormonit. En olisi ikinä uskonut. Kaikki meni hyvin loppuun saakka, ja nyt olen pienen pojan äiti.

Halusin vain sanoa tällä kertomuksellani, ettei koskaan voi tietää, milloin lapsettomuuden musta kierre katkeaa yhtäkkiä. Ihmeitä todella tapahtuu - ja toivon sydämestäni, että sellainen on sinullekin luvassa heti ensi vuoden puolella!

Blueberry kirjoitti...

Purkauksesi on varmasti ollut lopulta myös hyväksi - se varmasti vahvistaa sitä sinun sisintäsi, jonka täytyy välillä saada ilmaa, happea. Siitä se kipinäkin sitten leimahtaa lieskaksi ja polttaa. Mutta kipinän ei pidä päästä sammumaan kokonaan. Silloin kuoresi olisi saattanut jo muodostua hautapaadeksesi.

Täältä rinnakkaismaailmasta halaus ja voimia eteenpäin.

Anonyymi kirjoitti...

Sinä saat romahtaa kun siltä tuntuu. olen kovin pahoillani että ette saaneetkaan hoitoa nyt kun olisit ollut valmis. Vahvakin ihminen romahtaa joskus. Usko kuitenkin valoisaan tulevaisuuteen, se odottaa sinua...

Enkelipojan äiti

Ainu kirjoitti...

Kiitos jokaikisestä viestistä, jonka olette mua ajatellen tänne laittaneet. Ihan jokainen. <3

Mä en ole viime aikoina pystynyt tänne mitään kirjoittamaan, vaikka kaiken olen lukenutkin. Mutta tää teidän osoittama myötätunto ja tuki on taas auttaneet mua kestämään uudet vastoinkäymiset. Ja suhtautumaan tulevaan taas ihan varovaisen luottavaisin mielin. Tämä sontavuosi on kohta takana ja uusi on tuntematon, jännittävä, ihana.

Halauksia teille kaikille, jotka tätä luette. :)

tuuba kirjoitti...

Ainu <3

Omanlaiseni romahduksen juuri läpikäyneenä tunnen tuskasi. Toivoisin että se menisi pois ja uusi vuosi alkaisi uutena ja uudistuneena.

<3

Ainu kirjoitti...

Tuuba, parempaa tulevaa vuotta meille kaikille. <3 Ehkä jonain päivänä tämä tuska on sitten vain pieni siivu sydämessä, muistona eletystä elämästä. Kyllä sen on pakko olla niin.