Seuraava pakastetun alkion siirtoyritys loittonee sittenkin kauemmas tulevaisuuteen. Kroppani on kertakaikkiaan päättänyt irtisanoutua minkäänlaisesta yhteistyöstä kanssani. Kun kuukautisia odottaa alkavaksi, ne tulevat jopa viikon myöhässä. Nyt, kun myöhästyminen olisi ollut erittäin suotavaa, ne alkoivat ennen aikojaan. Hormonihoitojen myötä olen menettänyt säännöllisen kuukautiskiertoni. Tilalle olen vastaavasti saanut kivuliaat kuukautiset. Tänään kipu viilsi minut kaksinkerroin, aivan yllättäen.
Ei raskausmahdollisuutta tammikuun alkuun. Helmikuussa olen ainakin ennakolta ajateltuna elämäni haastavimmassa työpaikassa. Ajatus minkäänlaisten hedelmöityshoitojen yhdistämisestä siihen tuntuu vain ja ainoastaan typerältä. Maaliskuussa olen jonkun aikaa lomalla, muualla, poissa. En aio pilata niin kovin kauan odotettua reissuani murehtimalla hedelmöityshoitojen aikatauluja ja kenties menetettyjä mahdollisuuksia. Huhtikuun asun tyystin toisella paikkakunnalla. Hoidoissa ravaaminen on mahdotonta. Toukokuu. Kevät. Jossain kaukana.
Eilen kävin tutustumassa yhteen tulevaisuuden työharjoittelupaikoistani. Koko kävelymatkan kotiin joko pidättelin kyyneliä tai pyyhin niitä karvaisen tumppuni selkämykseen. Paikka oli aivan ihana. Juuri sellainen, josta haaveilen. Ja se paikka oli samalla silkkaa helvettiä.
Alan olla saanut tarpeekseni tästä. On oltava muutakin. En jaksa enää. En jaksa enää määritellä itseäni lapsettomuuteni kautta. En halua suostua siihen. Ja silti teen niin yhä uudelleen.
Olin varoen haaveillut jostain muusta. En enää mistään yllätysraskaudesta. Enhän minä sentään kohtuuttomia kuvittele. Mutta edes siitä alkionsiirron tuomasta mahdollisuudesta. Niistä ihanasta kahdesta viikosta, jolloin saisin helliä ajatusta kohdussani kasvavasta pikkiriikkisestä.
Syksyllä sain elää sellaiset kaksi viikkoa. Jotkut kutsuvat niitä piinaaviksi. Minulle ne ovat pakahduttavan onnellisuuden täyttämä ihana muisto. Ehkä kaikki, mitä ikinä tulen saamaankaan.
3 kommenttia:
Osanotto kropan aiheuttamaan ahdistukseen. Olet mielestäni joka tapauksessa oikeassa siinä, ettet aseta hoitoja ihan kaiken edelle, vaan pystyt realistisesti miettimään voimavarojesi riittävyyttä eri elämäntilanteissa. Itse olen niin monta kertaa kouhottanut hoitoihin ajattelematta mitään muuta...
Ainu sä olet edelleen NIIN mun idoli! Kyllä oli taas loistava postaus ja niin viisaita ajatuksia. Sitkeyttä!
Luin tämän ja tuli kovasti halu sanoa jotain. Kertoa jotain lohduttavaa. Mutta en osaakaan sanoa mitään. En keksi sanoja, joilla kertoa, mitä tekstisi herätti minussa. Ehkä siksi, että se herätti niin paljon ajatuksia. Siitä kuinka aika menee välillä liian hitaasti ja välillä liian nopeasti. Kuinka välillä tuntuu, että pitäisi saada lomaa lapsettomuudesta, mutta silti sitä ei osaa ottaa. Ja kuinka ihailen sun ammatin valintaa tietäen, että se on varmasti myös tuskaisa taival sekin. Ainu olet vahva nainen <3
Myytti sä oot ihana. <3 Mä tosiaan kovin kovasti yritän punnita, että mikä on järkevää ja mikä ei, sen kannalta, että mitä mä jaksan. Kun ei musta ihan palasina ole mitään iloa kellekään. Halaus! Kyllä taas lämmitti mieltä sun kommentti.
Esperanza, just noita asioita mä pyörittelen. Kun aika kuitenkin kulkee koko ajan eteenpäin ja kun nainen siinä sivussa koko ajan vanhenee. Että vuosia on toki vaikka kuinka monta, mutta kuinka monta mä jaksan vielä? Ja tää ammatinvalinta on ollut tässä vähän pinnalla. Että mitä tuli tehtyä? Kohtapa sen näen, kun pääsen yrittämään ihan käytännössä perhetyötä ja sitä kaikkea muuta. Mutta ehkä tässä on vielä vähän sellaista meijän tapaamisen jälkeistä euforiaa ilmassa, tuntuu että mä olen oikeasti vahvempi kuin ennen sitä. <3
Lähetä kommentti