Ääripäissä

Nyt tuntuu jo paremmalta. Toiset ovat viettäneet ensimmäisiä jouluja lastensa kanssa. Toisia, kolmansia ja neljänsiä. Joillakin jopa monta lasta. Sellaisia, joita toivottiin ja sitten he syntyivät. Niin uskomatonta kuin se onkin ja vaikka sen välillä unohdan, niin sillä tavalla useat lapsensa saavat. Eikä se tänään enää tunnu henkilökohtaiselta. Tänään viha jo helpottaa, eikä muiden ilo ole minulta pois.

Toisilla on ollut leikkisä joulu. Minulle on tulossa ihana uusivuosi. Menen keskelle metsää, järven rantaan, mökkiin tärkeiden ihmisteni seuraan. Saan rakkaista rakkaimman pienen lähelleni. Siinä on niin paljon, että toive omasta pienestä on hetkittäin vähemmän raastava. Me kaikki olemme etuoikeutettuja siten, että meillä on toisemme elämässämme. Ihmiset, joiden kanssa jakaa niin monta yhteistä muistoa.

On paljon helpompi olla, kun viha ja kateus laantuvat. Vaihtuvat nauruun ja kiitollisuuteen siitä, mitä minulla on. Minun haavani ovat syviä ja kipeitä, mutta minun onneni on suurta ja pakahduttavaa.

En elä tasaista ja suoraa. Tunteeni kulkevat ääripäissä. Surut tuntuvat suuremmilta, taakat painavammilta. Mutta vastaavasti onnellisuus on veretseisauttavaa, ilo ylenpalttista. Kaikesta huolimatta se on kai siunaus.

Nyt siis joulu on ohi ja sen mukanaan tuoma ahdistus helpottaa. Suuri apu oli tänään tietokoneeni ruudulla ilkamoinut rakas pieni tyttö äiteineen. Kun kuulin heidän äänensä ja näin heidän hymynsä, pahimmalta ololta katkesi samantein terä poikki. En malta odottaa tulevia päiviä. Nyt minun on taas ihan hyvä olla.