Sisäistä voimaa

Olen käynyt opintopsykologin luona juttelemassa siitä, miten sekaisin lapsettomuus on elämäni pistänyt ja miten kaikkein kaoottisin olotila saataisiin jotenkin hallintaani. Juttelemme paljon siitä näkökulmasta, miten minun pitäisi pystyä antamaan itselleni sekä lupa surra että lupa olla jaksamatta väkisin kaikkea. Jotta elämä ei aivan pysähtyisi enkä minä uupuisi.

Viime viikolla itkin siellä ensimmäistä kertaa. Enkä itkenyt kertoessani epäonnistuneesta hoidosta. Enkä kertoessani siitä, miltä tuntuu istua luennolla kuuntelemassa jotain, joka on kuin suoraan minun elämääni kuvaavaa, mutta samalla jotenkin niin onttoa ja kylmää, aivan kuin kriisin henkinen puoli olisi puhallettu sammuksiin ja tutkittaisiin vain fyysistä puolta. Enkä itkenyt silloinkaan kun puhuin siitä, miten pelottaa, jaksanko valitsemallani uralla ja miten menneet epäonnistumiset itseasiassa painostavat tällä kertaa onnistumaan.

Itkin puhuessani siitä hetkestä, kun toivoa positiivisesta tuloksesta ei enää ollut ja lähdimme miehen kanssa kahdestaan kävelylle. Siitä, kun toisen sanat antoivat voimaa ottaa askeleita eteenpäin, voimaa nähdä ympärilleen. Yhtäkkiä sisimpäni oli täysin paljaana, eikä minulla ollutkaan enää tarvetta häpeillen piilottaa sitä, ei niinkuin yleensä piilotan.

Vapauttava tunne. Se, että sain sanottua ääneen sen hiljaisen voiman, mikä on alkanut virrata miehen ja minun välillä. Se voima on syntynyt suuresta surusta, suurista toiveista, suurista peloista, suurista pettymyksistä, suuresta rakkaudesta. Tunnen olevani suojassa se rinnallani.

Minun on aina ollut vaikea hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Minussa asuu hauras tyttö, joka tahtoo välillä epätoivoisestikin miellyttää muita, tahtoo olla sellainen millaisen muut odottavat olevan, tahtoo että toiset pitäisivät eivätkä sulkisi ulkopuolelle. Aina olen tuntenut olevani hieman reunalla, olevani hieman erilainen kuin toiset. En ikinä aivan kuulu joukkoon, en vaikka yritän välillä niin kovasti, että hukkaan todellisen itseni yrittäessäni vimmaisesti kuvitella, mitä muuta minulta odotetaan.

Nyt olen saanut itseeni sellaisen voiman, että tunnen pystyväni ehkä vihdoin hyväksymään itseni näin. Että en ole se kaikkein iloisin, kaikkein puheliain, en se kaunein tai hauskin tai älykkäin. Että tällainen vertailu minun täytyy pyyhkiä pois mielestäni. Minun ei tarvitse olla mitään suhteessa muihin ihmisiin. Minun arvoani ei mitata sillä, mitä muut minusta ajattelevat tai miten minä kuvittelen muiden ajattelevan. En ole piiruakaan huonompi muita. Ja todellinen vertailu elää vain minun oman pääni sisällä.

Sen voiman ymmärtäminen sai minut itkemään vapautuneesti, vihdoin. Itkin ja avasin itseäni ja hymyilin samalla. En ole velkaa kellekään tästä elämästäni. Minun ei tarvitse elää tätä kenenkään toisen mielen mukaan. Olen mikä olen, välillä puhun liian vähän, välillä liikaa. Sieluni on levoton, minun on hankalaa saada aloittamiani asioita valmiiksi. En ole aina järin sosiaalinen, tykkään olla omissa oloissani omassa kodissani. Tykkään joskus viisastella silloinkin, kun pitäisi olla jo hiljaa. Pelkään torjutuksi tulemista. Ja edelleen toivon muiden pitävän minusta, mutta kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi pitää itse itsestäni.

Taidan pikkuhiljaa oppia pitämään.