Muutamalla opiskelijalla on ollut parina viime päivänä vauva mukanaan oppitunneilla. Näihin päiviin on kuulunut pienten ääntelyä, ryömimistä, tutkimista. Katkoja kesken luennoinnin, äitinsä syliin nukahtavaa lasta.
Tänään täysin vieras pikkuinen tarttui minua yhtäkkiä varpaasta. Konttasi lattianrajassa tutkimusretkeään ympäri luokkahuonetta. Pieni käsi puristi ja utelias katse haki omaani. Varpaani pienessä kädessä, silmäni vangittuna kysyvään katseeseen. Minä kumartuneena lasta kohti, sulamassa pienen vilpittömään hymyyn. Luottavaisuuteen siitä, miten ilman muuta tuo tuossa, tuo täysin vieras iso ihminen antaa tutkia varvastaan ja vastaa hymyyn hymyllä, hyväntahtoisuuteen hyväntahtoisuudella.
Kyllä minä näistä hetkistä selviän. Siitäkin, miten minun oma reviirini hajoaa. Miten etukäteen yhdenlaiseksi kuviteltu luokkatila muuttuukin varoittamatta lapsen täyttämäksi. Kahdella vauva mukanaan, yksi näkyvästi raskaana.
Minä näkymättömästi lapsettomana.
Pieni tarttui varpaaseeni, eikä voinut tietää, että siitä johti suora reitti sydämeeni. Luottavainen, suloinen pieni.
Ja minä haluan olla jokaikisen pienen ihmisen luottamuksen arvoinen. Minun varpaisiini saa tarttua, aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti