Tänään olen ollut allapäin. Itku kurkussa moneen kertaan. Pelkään niin kovasti, ettei tästä tullutkaan mitään.
Tiedänhän minä, että on aivan turhaa etukäteen murehtia ja surra. Ihan yhtä hyvin onnistuminenkin on mahdollista. Enää ei tarvitse edes odottaa kauaa, vastaus on jo melkein käden ulottuvilla.
Mutta jos vastaus ei olekaan se, jota sydän syrjällään odotan. Jos vastaus on ei. Miten sen kestän?
Tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni, omissa ympyröissäni. Loppuviikosta matkustin junalla matkaseuralaiseni vuoksi lastenvaunussa. Hätkähdin siitä kitkerästä voimasta, jolla vieraat riehuvat lapset ärsyttivät minua. Sain kuulla yhden etäisen tuttavan saaneen lapsen. Olankohautus. Koulussa muut höpöttävät niitä näitä, tärkeitä asioita omista elämistään, omia arkisia juttujaan. Tunnen olevani totaalisen ulkona. Tunnen, että ketään ei kiinnosta tämä viime aikoina ilmestynyt säikähtänyt olemukseni, ei pakotetut hymyni, ei väsymykseni. Miksi kiinnostaisikaan? Tunnen, että heidän elämänsä ei voisi olla kauempana omastani, että kukaan heistä ei voi aavistaakaan, miten rikki olen. He ovat mukavia ihmisiä, mutta heidän keskellään tunnen olevani yksin.
Ja minä olen kuitenkin aina pitänyt itseäni empaattisena. Sellaisena, jota kiinnostaa toisten tekemiset, toiset ihmiset. Sellaisena, joka ei vertaile toisten suruja omiin, ei edes tietämättömyyttään aliarvioi toisten mahdollisia ongelmia ja nosta omiaan jalustalle, muita suuremmiksi. Nyt näen kuitenkin vain oman suruni, oman pelkoni. Minun on todella paha olla. En halua käpertyä itseeni.
6 kommenttia:
Jaan tunnelmat! Miten se toive lapsesta pahimmillaan muuttuu suureksi tarpeeksi saada se oma lapsi syliin, halattavaksi. Tai ennemminkin tässä vaiheessa tuntu siitä, että mahdollisuus tuohon viedään kokonaan pois, ettei se olisi enää edes kaukainen mahdollisuus, pelkkä mahdottomuus.
Henki salpaantuu, jalkoja heikottaa, itkettää, mutta samalla adrenaliini virtaa ja pystyy sulkemaan ajatukset pois ja taas ottamaan seuraavan askeleen. Ja sitten taas koko homma alusta.
Montako askelta tarvitsee ottaa tämän viikon aikana?
Otetaan tukea rakkaimmistamme ja annetaan samalla tukea heille. Ei täs ny taija muu auttaa. Jaksuja!
Olet käpertynyt oman kohtusi ympärille, suojaamaan sitä pientä joka siellä tekee kaikkensa tarratakseen kiinni. Juuri niin sen kuuluu ollakin nyt. Voimia, uskoa, toivoa, rohkeutta!
Sinä saat olla kiinnostunut vain itsestäsi ja omasta voinnistasi. Ei tarvitse miellyttää muita. Joudumme niin monessa tilanteessa esittämään reipasta, ettei sitä roolia voi koko ajan pakottaa.
Caudensia, niinpä juuri. Ja näitten askeleitten ottaminen käy konkreettisesti raskaaksi: olen koko ajan hirveän väsynyt, ehkä aamuisin korkeintaan pirteänä, mutta päivästä iltaan silmäluomet painaa. Ja pitäisi jaksaa tässä ohella vielä elääkin, arki ympärillä ei pysähdy. Jaksamisia myös sulle, toivottavasti lauantai tuo ilon. :)
Anonyymi, kauniisti sanottu. Kiitos.
A, huonoa omatuntoa tässä kannan siitä, että oma mieli ei jaksa nyt mitään. Kiitos, kun muistutit, että ei tarvitse.
Voi miten paljon pidänkään peukkuja pystyssä! Viimein avaan myös arkkuni, tätä hetkeä olen turhaan jännittänyt ja pohtinut liikaa; tässä linkki myös omaan blogiini.
Sinun blogisi antaa minulle ainakin paljon virtaa. Toivotaan iloa kummallekin! <3
-Nasu-
http://jakunvihdoinkohtaamme.blogspot.fi/
Heippa Nasu! Lisäsin sut lukulistalleni, kiva päästä lukemaan sun tekstejä. :) Iloa matkaan ja kiitos peukuista.
Lähetä kommentti