maanantai 29. lokakuuta 2012

Paikka nimeltä lapsettomuus

Olen niin kyllästynyt tähän. Kaikkeen tässä paikassa nimeltä lapsettomuus. Haluan täältä pois. Pois pois pois. Haluan ravistella tämän irti minusta, en kestä enää, en kestä, kun se hengittää niskaan ja painostaa ajattelemaan vain itseään. Pakottaa pyörittämään koko maailmaa itsensä ympäri. Ympäri kerta toisensa jälkeen, ympäri ympäri ympäri niin, että minua huimaa jo liikaa ja kohta varmasti oksennan, jos en pääse tästä pois.

En jaksa enää surra. En istua kyydissä ja odottaa, mihin tunteet tänään tempaistaan. Mennäänkö ylös vai alas? Ja kuinka kovaa tällä kertaa? Pudotaanko niin, että rämähtää, niin että maahan paiskautuessa sisin muljahtaa pois sijoiltaan, halkeaa kahtia, murtuu osiin? Vai ollaanko tyyniä, vaaleita ja viileitä, naamio kasvoilla hymyillään toisille, että voi kamala ja voi ihana ja onhan tämä nyt elämää sentään hyvänen aika?

Haluaisin jo ajatella muuta. Mutta miten minä voin? Juuri nyt on sen hetken aika, että minä ajattelen lasta. Lapsi. Lapseton. Vajaa. En jaksa tätä, mutta en voi muutakaan.

Miten minä voisin ajatella muuta? Tämä elämä tässä näin, tämä on lapsettoman elämää. Lapsettomuus. Hirveän ruma sana. Hedelmättömyys. Yksi kauheimmista. Perhesuunnittelu. Niinpä niin. Ovulaatio, kohtu, sisätutkimus, ultraääni, kuukautiskierto, munarakkula. Kaikkien niiden ympärillä pyörin kahlittuna liekaan, enkä pääse irti.

Äiti. Se sana kaikuu jostain tajuntaani, kuulen sen tänne asti, tänne paikkaan nimeltä lapsettomuus. Se sana herättää minussa hiljaisen kapinan. Kutsuu luokseen. Sen vuoksi on pakko jaksaa. Vaikka haluaisin hakata tämän kaiken palasiksi, päästää itseni vapaaksi ja häipyä. En katsoisi enää taakseni, en koskaan. Minä jään, koska kuulen sen sanan vielä. Se on kaiken tämän arvoinen. Äiti.

10 kommenttia:

Myytti kirjoitti...

Kiitos Ainu tästä tekstistä. Minullakin on tänään niin paha olla, että on lohdullista lukea ajatuksiasi. Teksti antoi voimaa jatkaa elämää. Toivottavasti myös sinulle. <3

Turnip kirjoitti...

<3 ihanaa että jäät vielä. Hetkeksi. Ehkä pian pääsetkin pois. Ihanaa että sieltä jostain ammenat tuota voimaa ja jaat sitä meille muillekin.

Rowan kirjoitti...

*halaa Ainua*
Minulle tuohon niin samanlaiseen oloon tuli avuksi hoitotauko. Tuntui ensin hirveän vaikealta päästää irti. Tunsin, että olen pettänyt kaikki. Haluanko sitä lastakaan tarpeeksi, jos en nyt jaksa jatkaa?

Tällä hetkellä voin paremmin kuin piiiitkään aikaan. Olen voinut keskittyä omaan hyvinvointiin, niin mielen kuin kehonkin. Koko maailma ja elämä ei pyörikään sen lapsettomuuden ja hoitojen ympärillä. Minulla on muutakin elämää. Koko ajan tiedostaen kuitenkin, että meillä on seuraava mahdollisuus heti kun haluamme. Tänä aikana olen vältellyt aika paljon kaikkea lapsettomuusasiaa, koska se ahdistus tulee kyllä heti, jos alan ajatella tilannettamme.

En vielä keväällä olisi uskonut, että vapaaehtoisesti jättäytyisin tauolle, mutta niin siinä vaan kävi. Ja tästä päätöksestä olen erittäin tyytyväinen. Luovuttanut en ole, en todellakaan. Haluan olla äiti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta kun olen hoitotauolla, en voi juuri mitään tälle asialle, niin voin siksi aikaa vähän hellittää siitä lapsettomuustuskasta ja elää muuta elämää. Ja palata siihen sitten, kun aika taas on.

En tiedä, ymmärsitkö mitä yritin selittää (sori, pitkä teksti tuli...), mutta joskus tietoinen irrottautuminen asiasta voi helpottaa. Minä ainakin uskon, että olen sekä henkisesti että fyysisesti paljon vahvempana vuoden alusta, kun meillä on suunnitelmissa taas jatkaa. Nyt syksyllä en olisi vaan enää jaksanut... Jokainen tekee niinkuin parhaaksi katsoo omalla kohdallaan, toisethan haluavat viedä koko rumban kerralla läpi. Minusta ei vaan ollut siihen.

Ainu kirjoitti...

Myytti ja Turnip, tuntuu kivalta kuulla, että löysitte mun kirjotuksesta jotain, josta saada voimaa. Merkitsee mulle paljon sellainen. <3

Rowan, kiitos kun kirjoitit pitkän tekstin. Kyllä mä ymmärrän, mitä tuossa ajat takaa. Kun miettii omaa elämää vuoden taaksepäin, niin onhan tässä tapahtunut tosi paljon sinä aikana ja väsymys ja turhautuminen on ihan ymmärrettävää. Annan jopa itselleni luvan tuntea niitä tunteita. Hoidot ja opinnot yhdessä ovat olleet paljon enemmän kuin etukäteen osasin kuvitella. Tänään tuli isku maanpinnalle, kun tutkin tulevia kurssisisältöjä ja sieltä pomppasi esiin keskenmeno- ja lapseettomuusaiheiset luennot. Ei kai näiden pitäisi yllätyksenä toki tulla, mutta... Pakastimen sisältö katsotaan, siirretään, mitä siirrettäväksi asti selviää. Sitten varmaan tulee tauko, rahaa ei seuraavaan hoitoon edes ole. Sun esimerkki Rowan on siihen rohkaiseva: että ei se ole luovuttamista, ettei jaksa, eikä tarkoita, ettei tahdo tätä tarpeeksi. Kiitos kun sanoit sen mulle ääneen. Koska mä tahdon. Mutta mun voimat on rajalliset. <3 Halaus! Ja ihana kuulla, että voit paremmin, oot ollut välillä mielessä. :)

L kirjoitti...

Kirjoitat niin kauniisti niin paskasta asiasta. Pahoittelut rumasta kielenkäytöstä :)

Minulla ei ollut aikanaan kykyä enää käsitellä hoitoja ja sitä ainaista pettymystä. Minä menin niin pitkälle, että luovutin. Mitä en koskaan olisi uskonut tekeväni. Älä sinä vielä luovuta - se tie vie vuosia, eikä sekään ole helppo.

Kahlaat niin syviä vesiä nyt, melkein muistan ja tunnen sen tuskan. Voi kunpa se palkittaisiin.

Lähetän sulle raivona energiaa! :)

Ainu kirjoitti...

L, kyllä joskus ruma kielenkäyttö on ainut tapa löytää oikeat sanat ja ihan paikallaan. :)

Paljon oon pyöritellyt ikääntymistä, opintojen venymistä, työelämää, adoptiokysymyksiä ja muita elämän suuria pieniä aiheita mielessäni ja ihmetellyt, että jonain päivänä sitä saattaa huomata olevansa jo liian vanha joihinkin asioihin, vaikka vielä en olekaan. Pelkään että vuodet vierii ohi. Sitä helposti kasaa päälleen ihan liikaa ylimääräisiä paineita. Niinkuin tässä ei muka jo tarpeeksi olisi tässä nykyisessä.

Kiitos kannustuksesta. Otan kaiken raivoenergian vastaan kiitollisena. :)

Umpunen kirjoitti...

Jossain vaiheessa, tavalla tai toisella, helpottaa.

En olisi itse joitain aikoja sitten uskonut, mitä nyt kirjoitan. Toivon, että se auttaa enemmän kuin ärsyttää.

Meillä on myös meneillään tauko hoidoista. Se on venymässä pidemmäksi kuin suunnittelimme, sillä en ole saanut painoani laskemaan; kuitenkin olen henkisesti paremmassa tasapainossa kuin aikoihin, juuri tämän tauon ansiosta. Meillä on pakkasessa kaksi blastokystiä odottamassa, luovuttamassa emme ole - mutta on tehnyt tavattoman hyvää ajatella ihan muita asioita ja irrottautua lapsettoman identiteetistä. Tuntuu, että viime vuodet olen ollut ensisijaisesti lapseton; nyt olen taas ensisijaisesti minä, vasta toissijaisesti lapseton.

Tiedän, että nämä asiat ovat tauolla, niitä ei vielä lopullisesti ole käsitelty. Mutta hyvää tämä on tehnyt jo nyt. Olen taas vahvempi, kun asian äärelle palaan.

Jos siis jonkinlainen irtiotto (ihan fyysinenkin, esimerkiksi matka tai jokin uusi juttu elämässä) on mahdollinen, sitä suosittelen. Jaksamista!

tuuba kirjoitti...

Tälle tielle kun on lähtenyt niin liekö enää ikinä mahdollista itse hallita tapahtumia elämässään. Tarkoitan siis tätä lapsettomuuden tietä. Asioita tapahtuu sinulle ja niiden vain on jotenkin annettava tapahtua. Kunnes tulee se äitiys tai vaihe, jossa on vain astuttava roskakasan yli ja vaihdettava kuljettavaa tietä.
Minäkin olisin valmis jo ottamaan haltuun elämäni ja tunteeni. Vointini ja hyvinvointini. Jos minulle se äitiys suodaan, ymmärrän kyllä että lapsen myötä elämän kontrolli tietyllä tapaa katoaa, mutta siihen lienee helpompi sopeutua kuin tähän lapsettomuuden viehkeään virtaan, johon näyttää hukkuvan jos ei ole tarpeeksi vahvoja pelastusrenkaita apuna.

tuuba kirjoitti...

Niin ja jää Ainu. Älä mene pois <3

Ainu kirjoitti...

Umpunen, ei ärsytä. Juuri siltä musta on tuntunut, että olen ensisijaisesti lapseton, kaikki muu tulee sitten. Helpottaa kuulla, miten se ei ole pysyvä olotila, että on vielä muutakin. Tällä hetkellä vain niin hirveän vahvana, kaiken yllä leijuu lapsettomuus. Irtiotto olisi ihanaa, nyt vain on sellainen vaihe, että en tunnu pääsevän pakoon minnekään. Koulussa kaikki muistuttaa lapsettomuudesta, kotona hiljaisuus hyökkää korviin. Pitäisi yrittää jotain pientä. Hemmotella arjen keskellä itseä ja miestä. Oon muuten lueskellut sun blogiasi ja siinä niin kovin moni asia tuntui niin tutulta.

Tuuba, täällä minä vielä olen. <3 Osa mua tekee jo jonkunlaista luopumistyötä, mutta vielä en voi antaa periksi kuitenkaan, tiedän, että katuisin sitä joskus myöhemmin. Ei ole vielä sen aika. Mutta väsyttäähän tämä. Että kroppa on muuttunut ihan oudoksi ja vieraaksi, vaikka itse on hoitoihin hakeutunutkin, niin tämä tuntuu kamalalta, kun en tunne enää omaa vartaloani omakseni. Mokomaa epäonnista vartaloa.