Oloni on ihmeellisen tyyni. Viime keväänä, kun hoito jouduttiin täysin yllättäen keskeyttämään, tuntui pahalta. Hirveän paljon pahemmalta kuin sitä pystyy enää jälkeenpäin edes muistamaan, saati siitä mitään tietämättä kuvittelemaan. Olin lyöty, murtunut, kuilun partaalla. Nyt on toisenlaista.
Eilen aamuna puhuin hoitajan kanssa täysin rauhallisesti. Myöhemmin itkin pikkuisen. Muutama kyynel sen muistoksi, mitä viikko sitten vielä niin kovasti toivoin. Niiden toiveiden hajoaminen ansaitseekin kyyneleitä. Nyt oloni on ihmeellisen keveä, surullinen toki, mutta samalla keveä.
Ehkä olen päässyt jonnekin eteenpäin. Sisälläni on vankkumaton varmuus siitä, että elämäni menee lopulta hyvin. Ei siten, miten toivoin. Ei siten, miten tarvitsen. Ei siten, miten tunnen olevani luotu elämään. Mutta riittävän hyvin, kuitenkin.
Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme lasta hoidoilla. Eikä välttämättä koskaan hyvin niin, että saisimme adoptoida. Mutta ehkä meistä tulee jotain muuta. Meidän kahden aikuisen perhe on varmasti lopulta ilman omaa lastakin tarpeeksi ehjä. Me olemme ihan oikea perhe näinkin. Ja mihin kaikkeen me yhdessä vielä päädymmekään. Ja mihin kaikkeen minä vielä omin jaloin pystyn kulkemaan. Minä, kaikkien pelkojeni keskelläkin lopulta itsenäinen, vahva nainen.
Tunnen olevani tasapainoisempi kuin aikoihin, tasapainoisempi kuin pystyn muistamaan ikinä olleeni. Tunnen olevani yhtäaikaa surullinen ja onnellinen, eivätkä nämä kaksi tunnetta riitele keskenään, eivät sulje toisiaan pois. Pääni on pystyssä. Luotan vihdoin itseeni, luotan tulevaisuuteen.
Surusta en tule koskaan pääsemään kokonaan irti, en siitä surusta, jonka otan kantaakseni, jos lasta emme ikinä saa. Minä olen kuitenkin sellainen ihminen, jonka sydän kuuluisi äidin sydämeksi. En minä haluaisikaan sitä puolta itsestäni pois, se on yksi parhaista puolistani. Mutta jos äitiä minusta ei tule, pystyn elämään silti ja pystyn nauramaan elämäni läpi. Nyt minä tiedän sen. Aiemmin en tiennyt. Aiemmin luulin, että maailmani romahtaa. Aiemmin luulin, että minä romahdan.
En osaa sanoa, mistä tämä varmuus on minuun tullut. Minä vain tiedän, että elämä jaksaa kantaa minut ja minä jaksan kantaa elämän.
12 kommenttia:
♥ :)
Ihana, samalla rauhaa ja vahvuutta huokuva teksti. Jännä että kirjoitit sen juuri nyt. Makasin aamulla sängyssä, loma kun on, ja mietin omaa elämääni. Nimenomaan sitä, että olisiko lopulta edes paha asia jos jään lapsettomaksi. Olen tällä hetkellä tasapainoisempi kuin koskaan - monella elämänalueella onnellisempi kuin koskaan. Olisiko lopulta paha, jos minun ei tarvitsisi äitiyden muodossa palata enää omaan vaikeaan lapsuuteeni - niinhän siinä kuitenkin käy. Voisin tehdä paljon muuta. Muutakin on, kuin vanhemmuus. En nyt vielä tiedä, enkä vielä luovuta, mutta on aikalailla ihana tajuta, ettei se tosiaankaan välttämättä olisi mieletön kriisi sekään.
Kepeää, auringonpaisteista päivää!
Uskomattoman hieno teksti! <3
Kun avasin blogisi, radiossa laulettiin:
"Jokainen laittaa kiinni siivet selkäänsä,
sen kaiken mitä niistä on jäljellä,
niin sydän vähitellen arpeutuu."
Toivon sinulle kaikkea hyvää <3
Minullekin tuli rauhallinen ja tasapainoinen olo, puolestasi. Kahden aikuisen perhe on todellakin oikea, ehjä perhe. Erilainen kuin lapsiperhe, mutta silti niin todellinen. Kaikkea kaunista syksyysi!
Voi miten hieno teksti! Where did you come from lady and won't you take me there :)
Minäkin olen varma että pärjäät. Tapahtui mitä hyvänsä. -s-
Puit sanoiksi monta omaa ajatusta, tunnetta alkusyksyltä ja loppukesältä.
Kiitos sanoistasi Ainu.
Elämä menee eteen(kin)päin, tavalla tai toisella. Ei välttämättä suunnitellusti mutta tavalla tai toisella.
<3 <3
Minä olen Ainu todella iloinen puolestasi kun pystyt ajattelemaan noin. Ja samalla tietenkin pahoillani, kun hoidossa ei käynyt niinkuin me toivoimme. Halaus!
Minä niin toivon, että itsekin osaisin tai jaksaisin joskus ajatella elämästä noin. Että se voisi olla ihan hyvää näinkin. Nyt minusta ei ole siihen.
Edelleenkään en mitään niin toivoisin kuin saada olla äiti. Eikä vielä ole aika luovuttaa. Mutta olen vihdoin saanut ajatuksiani ja pahaa oloani purettua auki.
Olen tässä hoitojen aikana jutellut kahden minua vanhemman lapsettomaksi jääneen naisen kanssa. Toinen neljänkympin ylittänyt, toinen kuudenkympin. Kummankin elämä oli mennyt erilaiseen suuntaan, kumpikin oli tyytyväinen elämäänsä, vaikka se suurin toive oli ollut pakko haudata. Kumpikaan ei ollut unohtanut eikä kumpikaan ollut jättänyt surua taakseen. Mutta he hymyilivät, kyynel silmäkulmassaan, mutta hymyilivät silti. Nämä keskustelut olivat tärkeitä minulle. Ei aina sitä tarinaa, jossa hoidot lopulta päättyvät lapsiin. Vaan se toinen vaihtoehto.
Rowan, toivon todella, että sinäkin löydät lopulta omanlaisesi tasapainon (toki eniten toivon, että saat lapsen). Mä teen sen eteen töitä ja nyt tuntuu hyvältä, mutta tiedän, että välillä on varmasti taas vaikeampaa.
Kiitos paljon taas teksistäsi Ainu.
Jälleen kerran tuntui raikkaalta, lohdulliselta ja kiinnostavalta lukea toisenlaisiakin näkökulmia lapsettomuuteen, toivoon ja epätoivoon, kuin se iänikuinen mantra siitä, että pitää vain jaksaa uskoa, tsempata ja jatkaa ja kyllä se lapsi sieltä vielä joskus tulee ja sitten kaikki on hyvin (ja muuten ei ole).
(Sivusin samaa asiaa myös Illusian Toiveissa-blogiin kirjoittamassani kommentissa.)
Sara
Sara, kävin lukemassa kommenttisi Illusian blogista ja nyökyttelin samalla itsekseni. Kun tämän lapsettomuuden alkua ja loppua ei suoraviivaisesti mitenkään voi näyttää, niin ei ihminen voi mitenkään kestää loputtomiin epävarmaa elämää kaikkensa likoon laittaen. Joku raja on oltava, en mä muuten ainakaan jaksaisi elää edes siedettävää elämää, saati sitten hyvää.
Ehkä lasta ei tule hoidoilla. Ehkä adoptio ei onnistu. Ne on hyväksyttävä, muuten hajoaa. Pitkän aikaa ajattelin, että onneksi on olemassa hoitoja, joilla saa lapsen, mutta nythän se ajatus on jo ihan höntti.
Olen tuntenut viime aikoina kovin kapinaista mielialaa koko lapsettomuutta kohtaan: tää on mun elämä, etkä perkele pilaa sitä kokonaan! Se kapina on auttanut.
Lähetä kommentti