Jos äitiystyön luennot ovat olleet raskaita, niin naistentautien luennot ne näköjään raskaita ovatkin. Luennot alkoivat tänään, loppuviikko käydään läpi pelkkiä naistentauteja. Ajoitus ei juuri voisi huonompi olla.
Tämänpäiväisten luentojen päätteeksi luennoitsija ohimennen totesi, että hedelmättömyydestä ja lapsettomuushoidoista ei oikeastaan mitään tällä kurssilla käydäkään läpi. Että oli hän sitä miettinyt, mutta se aihe ei kuitenkaan kuulu kurssisisältöön. Niinpä niin. Ei ylitä uutiskynnystä.
Istun paikallani kivettyneenä ja nieleskelen. Yritän kestää vielä hetken. Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Silmieni edessä vilisee sanoja, tuttuja hormonihoitoihin kuuluvien lääkkeiden tuoteselosteista. Tuttuja sanoja niistä tiedonmurusista, joita olen raapinut hädissäni itselleni, joihin olen takertunut, kun olen epätoivoisesti halunnut tietää, kuka minä olen. Tutut sanat sekoittuvat korvissani puuroksi, saavat minut pakenemaan suojakuoren alle, pakottavat väkivalloin tunteeni piiloon vielä hetkeksi.
Jos tämän hetken jaksan, ehkä seuraava on jo nopeammin ohi. Ehkä seuraava on jo helpompi. Jaksa vielä hetki. Ehkä seuraava hetki on vihdoin se hetki, jota olen odottanut kaikki nämä vuodet.
7 kommenttia:
Mulle tuli kuvauksestasi mieleen hetki tällä viikolla kun istuin kampaajalla ja luin lehtiä. Eteen tuli yleisöosaston sivu, josta oli nostettu isoimmalla kirjoitettuun keskiöön kommentti tyyliin "Lapsettomuus jättää jälkensä sieluun" (- en muista tarkkoja sanoja). Huomasin oitis ajattelevani hassusti että "älä käännä heti seuraavaa sivua ettei kampaaja huomaa reaktiotasi." Tajusin itsekin että ajatteluratani eivät olleet järkeviä ja aukeamalla oli paljon muitakin mielipiteitä, mutta ensimmäinen ajatus otsikon luettuani oli se, että kampaaja näkee reaktioni ja tajuaa otsikon osuvan minuun.
Tämä oli vähän eri asia, mutta kuitenkin samoja piirteitä. Kun elelee omaa elämäänsä ja tekee "niitä muita juttuja" niin sitten tulee kuitenkin tällaisia muistuttavia yllätyksiä. Sydän hyppää! :(
Naulan kantaan, Belly. Itse välttelin tänään viimeiseen asti luennoitsijan katsetta, kenenkään katsetta. Pelkäsin, että jos kukaan näkee silmäni, hän näkee niistä suoraan läpi ja näkee kaiken sen tuskan, jonka naisen anatomian ja erityyppisten gynegologisten tutkimusten silmieni eteen lyöminen sai taas liikkeelle. :( Koitetaan jaksella näitten vastaantulevien yllätysten kanssa.
Jaksamista Ainu <3
Kiitos samoin Tuuba <3
Kävin keväällä hoidoissa samaan aikaan kuin sinä ja nytkin tulen vain muutaman päivän perässä. Jaan saman kauhun siitä, mitä seuraavat päivät tuovat eteen. En haluaisi nähdä ketään, tehdä mitään, vain käpertyä piiloon ja kadota maailmasta. Pelkään mahdollista tuskaa niin paljon, että meinaan unohtaa, mikä sen vaihtoehtona voi olla.
Sen tuskan valloille pääsy on kamalaa. Sitä kun pystyy itsensä kovettamaan ja muuta miettimään ihmisten ilmoilla ollessa. Mutta kun jotain tulee vastaan joka saa sen tuskan ja kaipuun nostamaan päätään varoittamatta, potkaisemaan polvitaipeesta, se hetki on kamala. Se on yhtä kamalaa koki sen sitten vain oman itsensä sisällä tai näyttäen sen muille kyynelehtien. Nämä asiat eivät saisi tupsahdella puskista, koska sillon kaikki muu pysähtyy ympärillä. Ollaan vahvoja, pysytään vahvoina ja uskalletaan tilanteen vain niin salliessa näyttää tuska uloskinpäin, koska sisälleen sitä ei pelkästään voi kahlita.
Anonyymi, mä en oikein uskalla ajatella sitä surun vaihtoehtoa. Tuntuu, että jos sitä miettii, se särkyy. Mutta pian tää odotus on meiltä kummaltakin ohi ja sitten voi taas valmistautua tulevaan, mitä ikinä se sitten onkaan. Onnea matkaasi.
Caudensia, mä itkin juuri äsken toisen ihmisen edessä, tilanteessa, jossa oli aikomus saada ihan muita asioita hoidettua. Jaa se reaktio oli jotain sellaista, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Nyt tuntuu surun keskellä jotenkin hyvältä, että uskalsin paljastaa haavani. Välillä unohtuu, että pääsääntöisesti ihmiset tuppaavat olemaan hyväntahtoisia ja kilttejä. Sellaista kohtelua minäkin äsken itkuni keskellä sain.
Lähetä kommentti