lauantai 4. elokuuta 2012

Viikon myöhässä

Ei ylitsepursuilevaa surua. Ei dramaattisia kyyneleitä. Ei mitään suuria eleitä. Vain sydäntä kalvava haikeus. Pieni pisto tai nopea terävä viilto, yksi väliin jäänyt sydämen lyönti, syvä hengitys sisään ja puhallus ulos. Maailma ei enää pysähdy.

Viikon myöhässä. En itseasiassa ole ollut ollenkaan varma siitä, onko tavallisen raskauden mahdollisuutta olemassakaan. Sen varaan en ole ainakaan pitkään aikaan enää mitään laskenut. Mutta viikko on jo aika, jolloin haaveajatukset ehtivät herätä. Kaksi päivää hymyilin. Hymyilin itselleni, että miten minä olinkin saattanut jo menettää luottamukseni, että onhan se tietenkin mahdollista. Mahdollista meille ihan siinä missä se on mahdollista kelle tahansa muullekin.

Paitsi se ei ole. Tänä aamuna muistin sen. Ei se ole mahdollista meille. Muille ehkä, muille kyllä, suunniteltuna, vahingossa, iloisena yllätyksenä. Meille ehkä muutama toiveikas päivä. Meille ei oikeasti yhtään mitään.

Se tuntuu niin tutulta, tämä suru. Niin tutulta, ettei se enää iske yllättäen päin kasvoja. Siihen on jo niin tottunut. Suru on pohjatunne kaikessa, joka päivä. Joka päivä, kun muistan, että olen lapseton tahtomattani. Aina, kun muistan sen, olen surullinen. Siksi konkreettinen muistutus ei juuri tuota lisää tuskaa.

Minä, Ainu, haluan lapsen. Minä, Ainu, olen lapseton. Eilen, tänään ja huomenna. Siinä minun taakkani, siinä minun suruni.

Se vaan tuntuu niin hirveän haikealta. Ja yksinäiseltä.

Ja epäreilulta.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

<3 Ei löydy sanoja.
-Nasu-

Ainu kirjoitti...

Kiitos, Nasu. Ei sanoja tarvita. Tuntuu pahalta, mutta sen kanssa oppii elämään. <3

Anonyymi kirjoitti...

Ei ole sanoja minullakaan. Tulin vain toivottamaan voimia.

-kulkija

Ainu kirjoitti...

Kiitos Kulkija siitä.

Anonyymi kirjoitti...

Näinhän se menee, jotenkin se vaan kuuluu tähän samaan sontaan. Eipä meillekään tullut "luomuyllätystä" kesän aikana, vaikka lähisukulaiset niin iloisesti koittivat meitä toukokuussa piristää "nyt sitten vaan luomuvauvaa yrittämään". (haistakaa p****). Tapahtuuhan niitä rakas äitini - mutta ei meille.

Toivotonta tuo puhelimen päässä jonottaminen, no laitetaan maanantain piikkin... Laita sinne sähköpostia :)

Kaikesta huolimatta, mukavia viikonjatkoja!! /Ulriikka

Mrs. Eaves kirjoitti...

Sehän tässä onkin traagista ja epäreilua, että tuntuu yksinäiseltä. Vaikka kohtalotovereita on niin monia. :\

Ainu kirjoitti...

Ulriikka, sitäpähän juuri tämä on, sontaa. Ja jotenkin tuntuu vielä, että oma keho pitää pilkkanaan. Ei ikinä ole ollut menkat näin kauaa poissa, ei koskaan. Melkein meinasin jo kuvitella vaikka mitä. Pöh. Mutta koita jaksaa, vaikka ei niitä yllätyksiä tulisikaan, niin sitten ollaan ilman ja yritetään muuta. Ja onneksi sain tosiaan nyt kiinni tuon sairaalan väen. Viikonjatkoja sinullekin! :)

Mrs.Eaves, joskus vaan tuntuu ettei auta, vaikka kohtalotovereita kuinka onkin. Ei kukaan kuitenkaan voi tätä omaa kaipausta puolittaa. Mutta yritetään pärjäillä!