maanantai 20. elokuuta 2012

Hoitoroinaa

Kävin tänään läpi edellisen, keskeytetyn ivf-hoidon jäljiltä kaappiin sullomani läjän. Kansion, jonka välissä on kaikki reseptini ja hoitosuostumus. Käytettyjä reseptejä, väärä resepti, turha resepti. Gonal-f -kynä, jossa on pieni liraus ylijäänyttä lääkettä. Käyttökelvoton kynä, joka minun pitäisi palauttaa apteekkiin hävitettäväksi, mutta jonka olen jostain syystä vielä säästänyt. Muoviastia, joka on täynnä käytettyjä neuloja. Jääkaapissa piileskelee kaksi pakkausta Pregnyliä, ovat olleet siellä koko kesän ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla huomaamatta niiden olemassaoloa. Turhaksi jääneet Pregnylin sekoittelua varten hankitut ruiskut ja isot neulat ja pienet neulat. Kaksi käyttämätöntä Orgalutrania. Läjä steriilejä neuloja ja pehmeitä lappusia. Gonal-f:n tutuksi käynyt pistävä haju. Hirveän Clomifenin viisi viimeistä pilleriä, viisi pirullista lääkettä, jotka irvailevat minulle purkistaan. Viisi punertavaa pyörylää, jotka luulin jo saavani unohtaa lopullisesti. Jotka saavat minut voimaan huonosti, niin paljon huonommin kuin mitkään muut hormonit ovat saaneet. Jotka otetaan mukaan uuteen hoitoon, joita kokeillaan taas, uudelleen, kuitenkin.

Huomenna menen sairaalaan, jossa käydään läpi tuleva hoitoyritys. Yritys. En uskalla edes ajatella sitä muuten. Yritys, joka voi mennä niin monella tavalla säpäleiksi.

Kaiken hoitoroinan esiinkaivaminen teki oloni tukalaksi. Tuttu ontto tyhjä olo sydämen tienoilla, tuttu palan tunne rinnassa, tuttu kirvely silmäkulmassa. Tuttu epäreiluuden tunne, äänetön kapinointi sitä vastaan, että miksi juuri minulle käy näin. Tuttu piileskelevä pakokauhun alku, se tunne, etten minä selviä tästä. Syvä inho lääkkeitä kohtaan. Pelko tulevia mahdollisia epäonnistumisia ajatellessa. Tieto siitä, miten epävarmaa tämä kaikki on.

Ja tämä yksinäisyyden tunne. Miten minä haluaisinkaan painautua lämpimään syliin ja itkeä tämän sisuksia jäytävän yksinäisyyden pois, huutaa ja parkua hysteerisesti niin kauan ja niin kovaa, että lopulta sen olisi pakko helpottaa.

Mutta en minä voi, en minä osaa. Eikä se helpota.

5 kommenttia:

Ulla kirjoitti...

voi Ainu <3 *halaus*
Toivon, uskon ja luotan, vaikka sinun puolestasi, että kaikki menee tällä kertaa hyvin.
Jos näkisin tähdenlennon, tietäisin mitä siltä toivoisin. <3

Ainu kirjoitti...

Ulmai, kiitos tuestasi. Tekee niin kovin hyvää tietää, että olet puolellani ja luotat puolestani. <3 Vaikka en ole sinua koskaan tavannutkaan, kaikesta sinussa huokuu niin aito lämpö, että siitä riittää tänne mullekin asti. Halaus! Ja tähdenlentoja odotellessa...

Jadekivi kirjoitti...

Meillä on piikitysten aloitus ihan askeleen päässä ja mä en ole vielä uskaltanut vilkaistakaan lääkepaketteihin jääkaapissa. Siellä ne ovat jo ties monetta kuukautta apteekin muovikassissa piilossa.

Olen toiveikas, mutta kaikki hoitoon liittyvä stressaa ja ahdistaa nyt suunnattomasti. Ehkä sitten helpottaa, kun menkat alkaa, ja ensimmäisen ultran jälkeen lääkäri saa laadittua vähän tarkemman aikataulun, milloin mitäkin tapahtuu.

Nyt olo tuntuu ihan liian epävarmalta.

Tsemppiä huomiselle! Toivottavasti kotiudut sairaalasta uutta intoa täynnä :)

Gurkan kirjoitti...

Jokainen raskaus on yrityksestä lähtenyt, niin tulee myös teidän. Positiivisuutta sinne munasarjoihin ja kasvun voimaa!

Ainu kirjoitti...

Jadekivi, tämä on aika ahdistavaa aikaa. Samalla toiveikasta, mutta kaikki epävarmuus tuntuu ainakin näin juuri hoidon kynnyksellä liian painostavalta. Ja pelot siitä, että hoito siirtyy, keskeytyy, epäonnistuu. Nuo jääkaapin lääkenyssykät ovat kieltämättä jotenkin luotaantyöntäviä. Muakin pelotti avata niitä, pelotti tutkia reseptejä. Ne haisee kaikki surulle ja pelolle. Mutta kuten sanoit yllä, ehkä sitten helpottaa, kun kaikki on todenteolla käynnissä. Olen jokatapauksessa puolellasi, Jadekivi. Ja kiitos kannustuksesta. :)

Gurkan, kiitos myös sulle. Ja positiivisia munasarjoja tässä kertakaikkiaan tarvitsenkin, hihii, hupaisa ajatus. :)