Lähdin aurinkoisena kevätpäivänä leikkipuistoon ystävän kanssa. Puistoon mennessä siellä oli
tyhjää. Huokaisin helpotuksesta. Toiseuden tunne hellittää silloin, kun
ei tarvitse olla yksin vieraana äitiporukassa. Silloin, kun läsnä on
vain yksi tuttu, yksi merkityksellinen ihminen. Silloin se ei ole
ollenkaan vaikeaa.
Heti, kun puistoon saapui muita,
minä muutuin. Suupieleni tuntuivat kireämmiltä kuin aiemmin. Tunsin itseni
varautuneemmaksi. Sellaiseksi, joka on valmiiksi puolustuskannalla.
Tunsin olevani vähän luvattomilla teillä. Leikkipuistossa, ilman omaa
lasta.
Ystävän lapsi istui keinussa. Viereiseen keinuun
kipitti joku toinen, vieras. Äidit katsoivat toisiaan, lapsiaan.
Hymyilivät. Ehkä sanoivat jotain, ehkä eivät. Siinä vaiheessa en kuullut
enää mitään.
Ruumiini oli siinä, jäykkänä, ahdistettuna, peloissaan. Mieleni juoksi hädissään pois, kauas, karkuun, turvaan.
Se
vierauden tunne on ihan hirveä. Toiseus. En kestä äiti-puhetta, en enää
ollenkaan. Onko lapsettomuus vammauttanut minut jo niin, etten voi
osallistua näihin, en voi jakaa toisten arkea? En halua olla sellainen.
Välitän ystävistäni, tietenkin myös niistä, jotka ovat saavuttaneet sen,
mitä ilman jääminen tekee minussa kaikkein kipeintä. Haluaisin pystyä
jakamaan heidän elämäänsä, arkeaan, jos he suinkin haluavat minut siihen mukaansa, sivuhenkilöksi. Nyt rakensin vain kuplan itseni ja pienten alkioideni
ympärille. Kun toiset äidit keinuttivat keskenään lapsiaan, minä
keinutin mielessäni hiljaa kahta kohdussani kelluvaa pientä.
Voi
kuinka minä toivonkaan, että olisitte siellä vielä. Olisitte yhä
elossa. Että saisin olla teille äiti. Saisin tuoda teidät jonain päivänä
tänne ja te saisitte juosta sydämenne kyllyydestä. Minä näyttäisin
teille kevään ensimmäisen leskenlehden ja sen miten silmut puiden
oksilla paisuvat paisumistaan, kunnes ne yhtenä yönä eivät kestä enää
odottaa, vaan räjäyttävät yhteisellä taikavoimallaan koko maailman
vaaleanvihreäksi. Poistavat hehkullaan talven pimeyden ja kuiskivat
tulevasta, keväästä, kesästä, uudesta alusta. Näyttäisin teille puron ja
ison kiven. Suuren kuusen ja ne sammalmajat, joita lapsena rakensin
metsän peikoille ja keijukaisille. Laskisin kanssanne
leppäkerttujen täplät, tuhatjalkaisten jalat, päivänkakkaran kukkien
terälehdet. Nuuhkisimme ilmasta, miltä sateen jälkeen tuoksuu, miltä vastaleikatulla nurmikolla, miltä kuumana hellepäivänä, miltä junaradan sillan alla. Löytäisimme yhdessä kevään ja kesän. Jos vain pääsisitte
sille tielle, jota pitkin tulla luokseni. Silloin minä huolehtisin
kaikesta muusta. Olisin teille äiti ja te olisitte minun lapsiani.
Keinut
lapsineen kiikkuivat ees ja taas. En nähnyt niitä enää. Olin jo jossain
muualla. En enää tässä leikkipuistossa, vaan jossain kaukana toiveiden
ja haaveiden maassa.
Sielläkin paistoi aurinko. Sinnekin saapui kevät.
12 kommenttia:
Kyyneleet, kesken työpäivän. Sinä osaat Ainu pukea kaiken sanoiksi, lauseiksi ja kappaleiksi. Niin kaunista.
Minä toivon, että vatsassasi asustaa salaisuus <3
Tuolta minustakin tuntuu. Nyt olen jo edistynyt mykäksi möllöttäjäksi: tuijotan äitejä vierestä enkä sano mitään, tunnen itseni ulkoavaruuden ufoksi.
Ajattele, Ainu, jos teille syntyy kaksoset! <3 Jännitän täällä kovasti!
Olen ollut tuo "ufo" leikkipuistossa ja koen edelleen osaltaan olevani. Pitkä lapsettomuus muutti minua, tapaani ajatella ja tuntea.
Nyt kun lapsemme on 1,5vuotta on SE aika jolloin perheissä alkaa äitien mahat uudelleen kasvaa. Aika joka taas repii haavoja auki Vastaan kysymyksiin joiden ei ole tarkoitus loukata. Ei meille ei ole tulossa toista, ei nyt eikä ehkä koskaan, emme me emme saa valita lapsilukua emmekä vuoden aikaa jolloin olisi kiva synnyttää.
Luulin että lapsen kautta lapsettomuus häviää, mutta se vaan muuttaa muotoaan.
Toivon teille onnistumista se on kuitenkin ihanaa, vaikka senkin jälkeen välillä sattuu.
Tulee aina itku silmään kun lukee luomumaidon kyljestä, ihanan kuvan vierestä (jossa lehmä ja pieni vasikka) runon:
"Kun itseäni en yöstä erottanut, jo tunsin sinut minussa. Nyt kun aamu ympäröi meidät, varjelen sinua, valoa varjossani"
Jotenkin tuosta tekstistä tuli tämä runo mieleen.
/Ulriikka
Tekstisi ovat todella kauniita ja sanasi luettua on helppoa kuvitella sinut äidiksi. Lämpimäksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta.
Siunatkoon Jumala sinun kohtuasi ja siellä olevia pienokaisia!
- Laura
Mä lähden aina innoissani pienen kummitytön kanssa puistoon. Puistossa päälle lyö kauhu. Ajatukset huutavat "älkää huomatko minua, älkää tulko juttelemaan, antakaa minun olla!". Kun sitten tulee joku joka kysyy, että minkä ikäinen tää sun tyttö on...? Niin miksei voi vain hymyillä ja kertoa, että kummitytön kanssa tässä leikitään? Mutta ei, kysymys tuntuu veitsen iskulta ja kotona tulee itku.
Kaipaus tekee niin kipeää.
Voimia meille kaikille <3 toivon hiljaa sun puolesta.
Kaunista, kaunista! <3
Liikutuin, taas. <3
Uskotaan, toivotaan..rakastetaan!
Aivan ihana tuo Ulriikan laittama runo. Pitää ihan huomenna kirjoittaa ylös kalenteriin.
Nyt vaan taas kerran lähetän toiveterveisiä, että kaikki menisi hyvin. Tunnen tuon ulkopuolisuuden niin. Tänäänkin sitä koin.
Kännykästä loggautumatta
Riitta
PP12 ja ajatukset kanssasi niin yhtenevät, Ainu.
Kirjoitat ihanasti, aidosti, lämpimästi. Sinusta tulee hyvä äiti.
Kiitos blogistasi, se pukee painaviksi sanoiksi ne ajatukset, jotka oman pään sisällä aiheuttavat pysyvän pahan olon.
Onnea matkaan.
Kiitos taas kerran teille kaikille. Vertaisuudesta, ymmärtämisestä, kauniista sanoista, kaikesta. Kun tuntuu, että elämänhallinta karkaa, näiden lukeminen auttaa. Siellä minua ajatellaan, toivotaan. Mä ajattelen teitä. Kaltaisiani ja toisenlaisia. Se vaimentaa ahdistusta pienemmäksi. Ja ensi viikkokin on pian ohi, tiedän sen. Se voi tuoda mukanaan mitä tahansa.
Lähetä kommentti