Leikkipuistossa

Lähdin aurinkoisena kevätpäivänä leikkipuistoon ystävän kanssa. Puistoon mennessä siellä oli tyhjää. Huokaisin helpotuksesta. Toiseuden tunne hellittää silloin, kun ei tarvitse olla yksin vieraana äitiporukassa. Silloin, kun läsnä on vain yksi tuttu, yksi merkityksellinen ihminen. Silloin se ei ole ollenkaan vaikeaa.

Heti, kun puistoon saapui muita, minä muutuin. Suupieleni tuntuivat kireämmiltä kuin aiemmin. Tunsin itseni varautuneemmaksi. Sellaiseksi, joka on valmiiksi puolustuskannalla. Tunsin olevani vähän luvattomilla teillä. Leikkipuistossa, ilman omaa lasta.

Ystävän lapsi istui keinussa. Viereiseen keinuun kipitti joku toinen, vieras. Äidit katsoivat toisiaan, lapsiaan. Hymyilivät. Ehkä sanoivat jotain, ehkä eivät. Siinä vaiheessa en kuullut enää mitään.

Ruumiini oli siinä, jäykkänä, ahdistettuna, peloissaan. Mieleni juoksi hädissään pois, kauas, karkuun, turvaan.

Se vierauden tunne on ihan hirveä. Toiseus. En kestä äiti-puhetta, en enää ollenkaan. Onko lapsettomuus vammauttanut minut jo niin, etten voi osallistua näihin, en voi jakaa toisten arkea? En halua olla sellainen. Välitän ystävistäni, tietenkin myös niistä, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä ilman jääminen tekee minussa kaikkein kipeintä. Haluaisin pystyä jakamaan heidän elämäänsä, arkeaan, jos he suinkin haluavat minut siihen mukaansa, sivuhenkilöksi. Nyt rakensin vain kuplan itseni ja pienten alkioideni ympärille. Kun toiset äidit keinuttivat keskenään lapsiaan, minä keinutin mielessäni hiljaa kahta kohdussani kelluvaa pientä.

Voi kuinka minä toivonkaan, että olisitte siellä vielä. Olisitte yhä elossa. Että saisin olla teille äiti. Saisin tuoda teidät jonain päivänä tänne ja te saisitte juosta sydämenne kyllyydestä. Minä näyttäisin teille kevään ensimmäisen leskenlehden ja sen miten silmut puiden oksilla paisuvat paisumistaan, kunnes ne yhtenä yönä eivät kestä enää odottaa, vaan räjäyttävät yhteisellä taikavoimallaan koko maailman vaaleanvihreäksi. Poistavat hehkullaan talven pimeyden ja kuiskivat tulevasta, keväästä, kesästä, uudesta alusta. Näyttäisin teille puron ja ison kiven. Suuren kuusen ja ne sammalmajat, joita lapsena rakensin metsän peikoille ja keijukaisille. Laskisin kanssanne leppäkerttujen täplät, tuhatjalkaisten jalat, päivänkakkaran kukkien terälehdet. Nuuhkisimme ilmasta, miltä sateen jälkeen tuoksuu, miltä vastaleikatulla nurmikolla, miltä kuumana hellepäivänä, miltä junaradan sillan alla. Löytäisimme yhdessä kevään ja kesän. Jos vain pääsisitte sille tielle, jota pitkin tulla luokseni. Silloin minä huolehtisin kaikesta muusta. Olisin teille äiti ja te olisitte minun lapsiani.

Keinut lapsineen kiikkuivat ees ja taas. En nähnyt niitä enää. Olin jo jossain muualla. En enää tässä leikkipuistossa, vaan jossain kaukana toiveiden ja haaveiden maassa.

Sielläkin paistoi aurinko. Sinnekin saapui kevät.