Ihmeraskautta ei tapahtunut meille. Muille tapahtui ja minun ihmeeni on siinä, ettei pienintäkään kateuden piikkiä löydy tällä kertaa tunteideni seasta, ei vaikka kuinka kaivan. Olen siitä vähän ylpeä. Että lapsettomuus ei ole turmellutkaan minua, että pystyn edelleen tuntemaan myös niitä puhtaita onnentunteita toisten puolesta. Vaikka kateudessa ei sinänsä pieninä annoksina mitään vikaa olekaan, vaikka suurinakin määrinä se on joissain tilanteissa aivan ymmärrettävää ja vaikka se on täysin inhimillinen ja hyväksyttävä tunne, omanarvontunnolleni tekee silti hyvää huomata, ettei kateus enää automaattisesti tule ihan jokaisen raskausuutisen kylkiäisiksi.
Kyllähän minä ihmettä toivoin. Mutta sitä en halua sen enempää miettiä. En jäädä suremaan sitäkin kuviteltua menetystä. Sen sijaan varoen iloitsen: jos kaikki kortit osuu kohdalleen, planeetat paikoilleen, tuulet puhaltaa oikeasta suunnasta ja muut asiaankuuluvat latteudet otetaan huomioon, pääsen sittenkin alkionsiirtoon jo tämän vuoden puolella, ennen joulua. Saan leikitellä ajatuksella kaikkien aikojen joululahjasta. Ehkä.
Aivan hullua. En sure enää varovaisen toivon murskautumista. Sen sijaan iloitsen siitä varovaisesta ehkästä, joka meille sittenkin annetaan.
Yhtä hullua kuin se, kun sairaanhoitaja vilpittömän ilahtuneen kuuloisesti onnitteli minua lopultakin alkaneista kuukautisistani. Me molemmat päivittelimme, että on se sitten hienoa, että alkoivat sittenkin, huhheijaa. Tällaista tilannetta en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella silloin joskus ennen. Silloin edellisessä elämässäni. Siinä elämässä, jossa täytyi ehkäistä, ettei vahingossa synny lapsia väärään aikaan tai väärän pojan kanssa.
Minun kuukautiseni eivät ole enää minun oma asiani. Ne on jotain, joka määrittelee viikkojeni rytmin. Jotain, jota analysoidaan yhdessä lääkärin ja hoitajan ja miehenkin kanssa. Ja se on minulle ihan okei. Etenkin, kun kiitokseksi jakamisestani saan vaivojeni palkaksi varovaisen ehkän. Se riittää tällä kertaa.
Sen on pakko riittää tälläkin kertaa.
5 kommenttia:
<3 :)
Hatun nosto siitä että pystyt olemaan onnellinen muiden puolesta, ilman niitä aina niin ikäviä kateuden tuntemuksia. Ja tietenkin ihan jättisuuret tsempit tälle loppuvuodelle! :)
<3
Onhan se kiva tunne, että vähän vapautuneemmin pystyy välillä iloitsemaan. Kateudessa on kieriskelty jo aika paljon ja varmasti vielä tulevaisuudessa lisää. Mutta joskus edes voi näköjään vain iloita. :)
Heipsan! Olen seurannut blogiasi jonkin aikaa. Paljon on sinulla samoja ajatuksia kuin minulla oli aiemmin. Ja kaiken tuon tuskan muistan vielä. Oletteko harkinneet adoptiota? Meille oli selvää,että jos ei lapsettomuushoidot onnistu tai käy liian raskaaksi, niin adoptioon lähdetään. Vika meillä miehessä. Kolme kertaa yritettiin koeputkea. Passeihin ei päästy koskaan,koska alkiot ei selvinny sulatuksesta. Hoidot oli henkisesti niin raskaita ja elimistö meni sekaisin,että lopetettiin hoidot. Nyt ollaan adoptioneuvonnassa ja erittäin tyytyväisiä ratkaisuun. Nyt tuntuu jotenkin varmemmalta et meistä tulee vielä tulevaisuudessa vanhempia :). Oikein paljon jaksamista teille molemmille!!
Hei! Adoptio on ollut mielessä jo vuosia, olen myös ottanut käytännöstä selvää esimerkiksi käymällä Pelastakaa lapset ry:n adoptioinfossa. Se on siis meilläkin tulevaisuuden valintoja, mutta ensin pitää selvittää itseni kanssa se, milloin olen valmis lopettamaan hoidot. Vahva epäilys on siitä, että kaikkia kelan tukemia ivf-kertoja en taida jaksaa. Omat fyysiset rajat on kovalla koetuksella ja jossain vaiheessa tiedän, että ne tulee vastaan. Kiitos myötäelämisestä ja jaksamista myös teille adoptiomatkaan! :) Toivon mäkin teidän puolesta, että lopulta saatte olla vanhempia.
Lähetä kommentti