En saa hetkeäkään rauhaa omalta lapsettomuudeltani. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa jokainen asia muistuttaa siitä, mikä sisimmissäni on kaikkein kipeintä.
Olen kuvitellut olevani jo suhteellisen vanha tekijä. Kokenut lapsettomuuden asiantuntija. Sellainen, joka on tuntenut kaikki mustimmatkin, ikävimmät tunteet. Käynyt läpi toivon ja epätoivon heittelyt. Antanut kroppansa toisten kajottavaksi, sulkenut silmänsä ja yrittänyt unohtaa.
Vielä mitä. Aivan uusi, hävytön ilkeä peikko kuiskasi aamulla korvaani. Uusi kateuden tunne, sellainen joka sai kätenikin tärisemään. Niin ilkeitä ajatuksia yhtäkkiä, varoittamatta sisälläni. Ja ihan todellista, fyysistä kipua aiheuttava tietoisuus siitä, mitä vaille olen jäänyt, mitä vaille saatan ikuisesti jäädä. Miten meidän koti on tyhjä, meidän elämä on tyhjää, miten kukaan ei odota minua kotiin, ei juokse syliin, ei suukota poskeani märäksi. Miten en ole kenellekään se ainut, joka joinain iltoina kelpaa peittelemään, halaamaan hyvää yötä. Miten en ole äiti kenellekään.
En halua nähdä toisten idylliä. En halua nähdä sitä, miten ollaan äitejä. Mutta en voi välttyä siltä missään. En edes lukitsemalla itseni kotiin, jäämällä peiton alle itkemään. Tyhjä koti huutaa sitä kaikkein vahvimmin. Seinien hiljaisuus on kaikkein äänekkäin epätoivon parkaisu. Ja koko ajan tuntuu siltä kuin minulla olisi tikkuja sydämessä. Että sydämeen sattuu ja kutittaa ja kaivertaa, että haluaisin repiä rintani auki ja raapia. Raapia niin kauan, että se menee pois, että tämä helvetti menee edes hetkeksi pois. Että lopulta unohtaisin olevani lapseton, unohtaisin haluavani olla äiti. Että saisin rauhan, edes pieneksi hetkeksi.
Ja tällaisella hetkellä kateus hiipi olkapäälleni ja kuiski korvaani myrkyllisiä sanojaan. Nyt tuntuu, että en sittenkään jaksa.
9 kommenttia:
Oi Ainu!
Ihan kuin olisit avannut pääkoppani ja kirjoittanut tunteet sieltä ylös tuolla ihanalla tavallasi. Mä olen itkun partaalla täällä.
Osaat niin hyvin kuvata kaiken tuon kateuden, sen miten myrkyllistä se on, mutta samalla siltä ei voi välttyä. Ja miten minäkin olen monesti tuntenut ihan fyysisesti sitä kipua, sitä pelkoa siitä, ettei minusta koskaan tule äitiä.
Voimia, halauksia, kaikkea hyvää Ainu. <3
Viimeisin postaukseni saattaa tarjota jotain apua, vaikka onkin kieli poskella tehty.
Tulee aikoja kun mitään muuta kuin lapsettomuutta ei pysty ajattelemaankaan, oli sitten miten kokenut asiassa tahansa. Silloin pitää vaan surra kaikki se kipu pois ja tehdä paljon kivoja juttuja. Varmasti tulee taas aika kun helpottaa. <3
Miilosa, oon käynyt säännöllisesti kurkkimassa blogiasi ja miettinyt, mitä sulle kuuluu, vaikken ole itsestäni sinne mitään jälkeä jättänytkään. Halauksia ja hyvää sullekin. <3 Voi kunpa voisinkin sanoa, että hyvin tämä vielä kummallekin tulee päättymään, mutta en voi. Voin vain toivoa parasta mahdollista.
Odotellen, juuri jotain tuollaista kaipasinkin kai. :) Musta huumori on välillä ainutta oikeaa.
Kaipaava, ihmeen vauhdilla tässä on viime aikoina tunteet sahanneet ylös ja alas, mutta kai se sitten on juuri tuota, että nyt on sellainen aika. <3
Voi Ainu. Nyt halaisin lujaa jos olisit tässä vieressä.
Psykologien viisauksista: kun itkin hänelle sitä että mulla ei ole mitään muuta tietä ulos tästä helvetistä missä nyt olen, kuin se että saan vielä elävän lapsen ja mitä jos se ei ikinä tapahdu. Niin psykologi sanoi juuri sen, että eikö ole kuitenkin hyvä että on toivoa? Sillä meidän on mentävä eteenpäin. Kukaan ei voi muuta luvata. Onhan meillä vielä toivoa. Siitä ei kannata vielä päästää irti.
Yritä Ainu jaksaa, tulee taas se hetki kun on vähän helpompi hengittää.
Samankaltaiset fiilikset täälläkin. Tämä on välillä ihan järjettömän synkkää. Tuntuu kuin olisi jossain julmassa ansassa ilman mitään takeita että ikinä pääsee pois. Toivoa on vielä, mutta tällä hetkellä ei oikein uskoa. Vakuuttelen itselleni että jossain vaiheessa helpottaa, tavalla tai toisella. Siihen uskon kyllä, mutta sekään ei tunnu juuri nyt auttavan.
Jotain apeaa lohdutusta tuo se, kun tietää, että on muitakin ihmisiä jotka käy samoja kipuja läpi. Kiitos siis taas blogistasi ja kiitos myös muille kommentoijille.
Sara
Turnip, kiitos halaus-ajatuksestasi. <3 Toivoahan tässä tosiaan on, mulla erilaista kuin sinulla, mutta erilaisethan meidän kohtalotkin on. Ehkä juuri nämä kommentit on ne sysäys, jotka laittaa mut uskomaan seuraavaan mahdollisuuteen ja jaksamaan senkin läpi vielä. Siksi nämä on mulle hirveän tärkeitä, kiitos Turnip sullekin kun jaksat tukea näin.
Sara, juuri tuo ansa-ajatus on kovin tuttu täälläkin. Ja jossain vaiheessa varmasti helpottaa, tiedän sen. Mutta se ei tosiaan poista tämän hetken kipua, eikä kai tarvitsekaan. Mä olen jotenkin ottanut tämän surun omakseni, jonkunlaiseksi osaksi mun tämänhetkistä persoonaani. Sen surun kanssa on pakko yrittää tulla toimeen ja tämä on mun keinoni. Ja tosiaan, ei tässä kukaan yksin olla, vaikka yksinäiseltä välillä tuntuukin. <3
Löysin tämän blogin noin viikko sitten ja nyt sain luettua kaikki 118 postausta. Kyyneleet ovat tulleet silmäkulmaan monta kertaa, kirjoitat todella hienosti. Voisin kuvitella että et itse aina tunne olevasi erityisen vahva ihminen, mutta sellaisen kuvan näin ulkopuolisena olen saanut. Olet uskomattoman vahva ja sitkeä, minusta ei olisi ikinä opiskelemaan tuota alaa!
En edes tunne sinua, mutta eläydyin niin hyvin teidän matkaanne näitä tekstejä lukiessa, että toivon ihan vilpittömästi että saatte sen oman pienen kyytiläisen matkaan mahdollisimman pian. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tätä tuskaa noin pitkään.
Amalia, kiitos näistä sanoista. En tosiaan tunne kovin usein itseäni mitenkään vahvaksi ihmiseksi, mutta ehkä mä ainakin vähän olen. Tässä matkan varrella lapsettomuus on opettanut mulle sen, että uskallan nostaa pääni pystyyn ja sanoa olevani vahva. Kiva kuulla, että luit nämä mun tekstit ja tykkäsit. :)
Lähetä kommentti