Tilasin tänään verkkokaupasta kankaisia kuukautissuojia. Niinkuin kestovaippoja vauvoille, paitsi että ne ovat kuukautissuojia naisille. Kankaatkin olivat tyyliltään samoja. Kirkkaita värejä ja metsäneläimiä. Voisivat äiti ja lapsi vuotaa samanlaisiin vaippoihin. Niinkuin jotkut pukevat itselleen ja vauvalleen samasta kankaasta tehdyn pipon. Ovat sitten niin äitiä ja lasta. Imelästi erottamattomat. Ikävöivät heti, kun ovat muualla. Ja huutavat siitä suureen ääneen toisille. Minä tiedän, olen kuullut, kuulin vaikka en halunnut. En silloin, kun itse vuosin verta. Kun itse tiesin menettäneeni omani, niin pienen, ettei se ollut vielä haavetta suurempi. Niin pienen, ettei sitä edes vielä lasketa.
Niin. Se sama nettikauppa möi niitä vauvojenkin vaippoja. Ja vaatteita. Äitiysvaatteita. Imetyspaitoja. Unipusseja. Hoitoalustoja. Kantoliinoja.
Klikkasin kantoliinaa. Klikkasin itseni haavemaailmaan. Onnellinen äiti kantaa lapsensa lähellään. Pieni kulkee pesässä mukana, kuulee sydämen lyönnit. Äiti tuntee lämmön, hengityksen.
Hitto. En minä taida oppia. Haluaisinko edes? En kai. Minä olen haaveellinen. Jalat irti maasta. Se on minua.
Jonain päivänä pieni kantoliinassa, lähellä sydäntäni. Ei ikinä, ikinä milloinkaan samanlaisia pipoja.
Kunpa joku painaisi minut sydäntään vasten. Käärisi suureen riepuun ja heijaisi niin kauan, että surukin keinuisi lopulta pois. Keinuisi loitommas minusta, hetki hetkeltä kauemmas, kunnes se olisi vain pieni piste kaukana metsänrajassa. Vilkuttaisin, lähettäisin lentosuukon hyvästiksi. Pitkän yhteisen matkamme muistoksi. En ottaisi takaisin enää koskaan.
7 kommenttia:
Tuli ihan pisto sydämeen, kun luin tekstisi. Tuskailin nimittäin tänään, kun lapseni ei jaksanut hetkeäkään olla lattialla, vaan "jouduin" kanniskelemaan kantorepussa lähes koko päivän. Tuo jouduin sana lainausmerkeissä juurikin siksi, että siinä oikeasti pitäisi olla sain-sana. Aina joskus se unohtuu kuinka etuoikeutettu sitä oikeasti onkaan. Kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti saat sen kantoliinan joskus ostaa omalle pienokaiselle! :) <3
Voi kiitos anonyymi. Toki täytyy muistaa, että itsekään en hetkeäkään kuvittele, että jos jonain päivänä lapsen saisin, olisin taukoamatta täydellinen äiti, jaksaisin joka päivä aivan kaiken. Varmasti kaikkea muuta kuin makeaa hattaraa olisi elämä, se olisi ihan tavallista inhimillistä arkea. Sellaista, jossa välillä väsyttää. Mutta lapsettomuus taustalla ei unohtuisi, sen tiedän myös. Kaikkea hyvää sullekin. <3 Vaikka tietystä näkökulmasta oletkin etuoikeutettu, sulla on oikeus myös tuskailuun, ihan niinkuin mullakin. :)
Moi Ainu!
Sinulle on tunnustus blogissani. :)
http://miilosanenkeli.blogspot.fi/2012/11/ensimmainen-tunnustukseni.html
Niin totta on,että lapsettomuus taustalla ei unohdu. Meillä pitkä hoitotausta ja kaksi suurta lasta lahjana. Eikä tosiaan silti aina ole superäiti mutta paras äiti silti :) Sydämestäni toivon teille myös hoitojen onnistumista.
Tyttö Savosta
Miilosa, kiitos. <3
Tyttö Savosta, kiitos tuesta. :)
Hei.
Sinä kirjoitat niin upeasti, että sinun pitäisi julkaista osa blogistasi kirjana!
Uskon että sinusta tulee vielä äiti. Voimia!
terveisin äidinkielenope
Voi miten tuo lämmittää mieltä. Kiitos. Paljon.
Lähetä kommentti