Isänpäivä. Ensimmäinen isänpäivä, jonka koen vittuiluksi omalle lapsettomuudelleni. Tähän asti isänpäivät ovat tulleet ja menneet. Ennen ei ole ollut mitään ylimääräistä pahaa makua suussa. Ei henkilökohtaisuuksiin menevää, elämän järjestämää kiusantekoa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun isänpäivä tuntuu siltä, että tekisi mieli oksentaa, lyödä kovaa, huutaa vasten jokaisen vastaantulijan naamaa että olen aina vain ilman lasta.
Isänpäivä. Minun lapseni isän päivä. Yhdessä me olisimme tehneet kortin. Se olisi tosi hieno, minun käteni ovat taitavat ja tekisin kaikkeni, että lapseni tuntisi samoin. Ja me leivottaisiin. Suukoteltaisiin mies päästä varpaisiin. Annettaisiin hänen tietää olevansa paras isä, joka tähän maailmaan on ikinä onnistunut syntymään.
Ja me soitettaisiin minun isälleni. Ukille. Kerrottaisiin, miten paljon me rakastetaan. Miten me ollaan maailman onnellisimpia siitä, että me ollaan saatu juuri sellainen ihana höpsö meidän omaksi.
Enkä minä unohtaisi olla kiitollinen. Kiitollinen siitä, että joillakin on, vaikka toisilla ei.
Toisilla ei ikinä.
10 kommenttia:
Tänään nuo sanat osuivat ja upposivat tännekin.
Ei vielä tänäänkään, ehkä ei koskaan. Isänpäiväjuhlia.
Niin. Onneksi vuosi sitten en tiennyt vielä mitään tästä päivästä, tästä hetkestä. Jos olisin tiennyt, en ehkä olisi jaksanut kantaa kaikkea tänne asti. Paljon halauksia, Tuuba. Olen pahoillani puolestasi. <3
Niin, toisilla ei ikinä...
En tiedä, pitää vaan yrittää vielä jaksaa uskoa ja toivoa, että joskus meilläkin. Ei tätä muuten jaksa. Nämä tämmöiset päivät vaan ovat meille niitä kaikkein raskaimpia. Joka puolella toitotetaan vanhemmuuden ihanuutta.
Voimia ja halauksia, Ainu! <3
Suosittelen näin Ainun blogin välityksellä kaikille luettavaksi uusimman Meidän perhe-lehden (ei läheskään niin kamala kuin joku Kaksplus tai Vauva-lehti, jotka saavat sisukaluni kiehumaan) juttua miehistä, jotka haluaisivat olla isiä enemmän kuin mitään muuta, mutta joille ei sitä mahdollisuutta ole syystä tai toisesta suotu. Mukana mm. Antti Kaikkonen. Itse luin itku kurkussa jutun. Kyllä tämä lapsettomuus / hedelmättömyys on niin järkyttävän kamala asia sukupuoleen katsomatta, ettei ole tosikaan. Voimia kaikille, joita tämä(kin) päivä kirpaisee.
Ja Ainu, sä olet niin upea kirjoittaja. Tekstiesi perusteella todella toivoisin tuntevani sinut ihan oikeassa elämässkin. Halauksia. <3
Niin verenmakuinen päivä täälläkin. Ihan paskaa. Niin paskaa.
Rowan, kyllä sitä vanhemmuuden ihanuutta on taas tarpeeksi toitotettu. Mutta oli se kyllä kuitenkin ihanaa soittaa omalle isälle. Että on sellainen mahdollisuus. Se ei ole itsestäänselvää ja siitä mä olen kiitollinen.
Myytti, täytyypä käydä kirjastolla vilkuilemassa tuota lehteä, kiitti vinkistä. Ja mä ihan mykistyin tosta, mitä mulle sanoit. <3 Ihan nousi kyyneleet silmiin, niin hyvältä tuntui. Ja tuo toive tuntemisesta on sitten molemminpuolinen.
Tuulen kuiskaus, koita jaksella. Välillä suolaa hierotaan haavaan ja se on näköjään tänään, mutta päivä kerrallaan.
Musta tuntuu, että nämä päivät huutaa sitä outoutta, kun itse on yhä edelleen se "lapsi" joka muistaa omaa vanhenevaa isäänsä. Sukupolvien lenkki on omalta osalta katkennut. Ja pitäähän omaa isää muistaa, mutta muilla kolmekymppisillä tuntuu olevan jo suvun jatkoa, on isiä ja isoisiä joita juhlitaan. Sellainen tuntuu luonnolliselta, tämä ei.
A, jotain tuonsuuntaista on sillointällöin omassa mielessäkin pyörinyt. Että pitäisi olla jo erilaista. Ja se ihmeellinen syyllisyys siitä, ettei omilla vanhemmilla ole lapsenlapsia. Että se on minun vikani. (Ja tosiaan, enhän mä ole edes ainut lapsi, mutta eipä auta yhtään syyllisyystunteisiin.)
Tulin taas blogiisi hakemaan lohtua. Lohtu syntyy, kun lukee että muillakin on samoja kamalia tunteita. Itkin viikonloppuna ystäväni raskausuutisten vuoksi. Isänpäivänä minuakin hävetti, ettei meillä ole lapsia eikä vanhemmillani lapsenlapsia, että olen itse edelleen "pelkkä lapsi" enkä oikea aikuinen, äiti. Itkin kun kävin lapsettomuuslääkärin ronkittavana. En ole ikinä ollut itsetuhoinen, mutta välilä on käynyt mielessä että jos vaan kuolisi niin loppuisi tämäkin. En oikeasti haudo itsemurha-ajatuksia, mutta välillä turhuuden ja tarkoituksettomuuden tunne on todella suuri.
Anonyymi, kiva kuulla, että saat lohtua täältä. Vaikka aihe ei mukava olekaan, enkä tätä toisille toivo, niin se on yksi syy tätä blogia julkisesti kirjoittaa. Tuo "lapsettomuuslääkärin ronkittavana" on kyllä tosi kuvaava ilmaus, just sitä se touhu on. Mä ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla lopun ajattelulla. Kun on kaikkein pahin olla, niin ei välttämättä näe mitään toivoa, vaikkei loppua tai kuolemaa missään nimessä toivokaan. Joskus vain saattaa olla niin lohduttoman pimeää. Jaksamisia sulle!
Lähetä kommentti