Olen miettinyt, haluanko sittenkään enää jatkaa näitä hoitoja.
Tiedän, että seuraava mahdollisuus ivf:ään on aikojen päässä. Ensi keväänä en mitenkään pysty. Minun täytyy elää. Tulevat työharjoittelut imaisevat koko keskittymiskykyni. Kesällä lapsettomuuspoli on kiinni. Seuraava syksy on kaukana. Nyt tiedän, ettei minua pitkään aikaan tulla tökkimään neuloilla, kyllästämään hormoneilla, ei pumppaamaan munasarjojani jättiläisen sisuskaluiksi.
Ei hoitoja pitkään aikaan. Pakastimessa toki on viisi alkiota, mutta niiden mahdollinen kyytiin saaminen on niin paljon helpompaa. Helpompaa sillä tavalla kuin inseminaatiot olivat, silloin kun nauraen käytiin hakemassa siittiöt kyytiin. Kun oltiin lapsettomia, muttei palasiksi raadeltuja. Ei sekään helppoa ollut, mutta helpompaa.
Ensimmäisen inseminaation jälkeen lääkäri toivotti onnea matkaan sanoen, että toivottavasti raskaus alkaa näin, eikä tarvitse mennä niihin raskaisiin hoitoihin. Hymyilin ja kiitin, mutta oikeasti loukkaannuin. Miten niin raskaisiin hoitoihin? Sehän oli jo raskasta. Sydämeni oli jo raskas. Onneksi en silloin vielä tiennyt, mikä minua odotti. Se oli jo raskasta, kyllä. Mutta painajainen oli vielä edessä.
Viime aikoina olen tuntenut itseni ehjemmäksi. Saan olla taas vain lapseton. Minun ei ole tarvinnut olla enää potilas. Olen niin paljon keveämpi näin. Enkä tiedä, haluanko enää takaisin sinne, missä olen käynyt. Koko tämä vuosi on mennyt joko ivf:ää odotellessa tai lääkehöyryissä tai toipuessa. Pelätessä, odottaessa, toivoessa ja surressa. Ja kipeänä. Niin kauhean kipeänä, mieleltäni ja ruumiiltani.
Haaveeni ja unelmani eivät ole muuttuneet. Mutta haluan elää tämän elämän niin, että pystyn olemaan oma itseni. Että en jäisi pyörimään oman lapsettomuuteni sisälle, oman pienen maailmani vangiksi. Pystyn saamaan aikaan jotain, tekemään hyvää toisille, sitä minä tahdon elämälläni tehdä. Auttaa niitä, jotka apuani tarvitsevat. Sitä varten minun täytyy olla ehjä ihminen. Muuten raahustan vain väkinäisesti eteenpäin. Tai lamaannun paikalleni itkemään.
Minä en tiedä, haluanko hoitoja enää. Juuri nyt, jos minun täytyisi päättää se, minä sanoisin, että en halua. Onneksi minun ei tarvitse. Onneksi voin pitää taukoa.
4 kommenttia:
Onneksi voit pitää taukoa :) Onneksi voimme. Meilläkin on vielä yksi ICSI silloin tammikuussa ja sen jälkeen ajattelimme pitää taukoa ja jäädä julkisen puolen jonoihin odottamaan, eli sitten seuraava hoito olisi vasta syksyllä :)
Onneksi on asioita, joihin itse voimme vaikuttaa, muuten ei jaksaisi. Rohkeita ajatuksia, ja ihan varmasti sinulle oikeita ratkaisuja. Elämästä pitää voida myös iloita ja nauttia, olemme sen arvoisia. Olisi liian kurjaa sitten joskus muistella elämäänsä taaksepäin ja huomata täysin mustan ajanjakson syöneen useita vuosia. Vaikka kaikki ei ole omissa käsissämme, yritetään edes vähän ohjailla niitä onnellisuushippusia suuntaamme.
Ja piti vielä lisätä, että tekstistäsi huokuu viisaus ja arvostus itseäsi kohtaan <3
Naley, niinpä. Helpottaa jotenkin se pelkkä ajatuskin, että ei ole pakko. :)
A, voi sua. <3 Koitetaan nauttia elämästä. Elämä on kuitenkin liian ainutlaatuista hukattavaksi, uskon mä vakaasti. Omaan onneensa voi yrittää vaikuttaa sisältäpäin. Mä ainakin olen yrittänyt opetella elämään niin, että tunnen arvostavani itseäni. Kiva jos se näkyy tekstistä muillekin. :)
Lähetä kommentti