Olen ollut pari viikkoa reissaamassa eri puolilla Suomea, viettänyt aikaa muun muassa lapsenvahtina. Kesäni on ollut kovin tunteikas, olen ajelehtinut ajatusteni keskellä laidasta laitaan. En vain oikein saa tunteistani mitään otetta, ennemminkin ne pitävät minusta tiukasti kiinni, pitävät minut paikallaan. Miten niistä kellekään kertoisin? Mistä tarkalleen edes kertoisin?
Kertoisinko niistä hetkistä, jolloin me rakkaan lapsen kanssa naurettiin itsemme soikeiksi kieriessämme kilpaa nurmennyppylää alas, törmätessämme aina lopulta tahallamme toisiimme? Vai niistä hetkistä, jolloin istuttiin napit vastakkain eteisen lattialla ja riideltiin niin, että kumpikin melkein vollotti ääneen? Vai siitä hetkestä, kun murunen kiipesi syliini, kietoi pienet pehmeät kätensä kaulani ympärille, katsoi minua silmiin ja sanoi, että tehdään sovinto? Vai siitä, kuinka konttasin ympäri taikametsäksi muuttunutta pihaa susiemona ja etsin ruokaa susilapselleni, joka yhtäkkiä muuttuikin konduktööriksi ja taikametsä junaradaksi, pihakeinu veturiksi ja minä junankuljettaksi? Vai siitä, kun makasimme vierekkäin viltillä, miten luin kirjaa ääneen ja rakas lapsi puski koko ajan syvemmälle kainalooni, lähemmäksi sydäntäni, miten hän ohimennen silitti kättäni, miten koko maailma oli hetken aikaa auki vain meille kahdelle, miten olemassa oli vain me kaksi ja lempeä viltti, oli vain minun ääneni, joka herätti sadun todeksi, vain lapsen lämpö, joka muutti surun onneksi?
Vai siitä, miten koko ajan tiesin, että kaikki se on vain lainaa? Kertoisinko siitä, miten katselin kuulaassa kesäyössä auton ikkunasta ulos, miten tutut maisemat soljuivat ohitse ja lapsi nukkui viereisellä penkillä, puristi pehmopupuaan tiukasti itseään vasten ja maiskautti unissaan huuliaan? Miten minun oli pakko kääntää katseeni pois, miten tuijotin kirvelevin silmin taivaalla hehkuvaa kuuta ja tunsin kuinka sydämeni särkyy yhä uudelleen.
Miten osaisin kertoa siitä, kuinka lapsen äidin kanssa hiippailimme illalla raollaan olevan makuuhuoneen oven taakse? Siitä, miten pimeästä kuuluva laulu naulitsi meidät paikallemme. Miten lapsi lauloi omalla lapsenäänellään, miten isä lauloi pehmeästi omallaan, miten he kaksi lauloivat yhdessä toisiaan kohti yötä, rakensivat turvallisen ympäristön, johon jäädä odottamaan unen saapumista. Miten lapsen äidin kanssa seisoimme salaa oven takana kuuntelemassa, miten halasimme siinä toisiamme, miten äänettömät kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Miten olimme molemmat yhtäaikaa niin onnea tulvillamme, niin ikävän murtamina, niin tiukasti kahden tunteen välissä, eikä meidän tarvinnut sanoa toisillemme mitään, ei piilottaa toisiltamme mitään.
Miten voin kertoa kellekään siitä tunteesta, joka valtaa minut niinä hetkinä, jolloin todella ymmärrän, mitä voisi olla ja mitä ei ole? Miten kirkkaana näen edessäni elämän, jossa kesää vietetään oman lapsen kanssa. Miten kaikki saa uuden merkityksen, miten päivät muuttavat muotoaan. Kun se on ohi, se on todellakin ohi. Jäljelle jää ontto tyhjyys.
Olen saanut viettää ihanaa kesää. En vaihtaisi menneitä päiviä pois mistään hinnasta. Mutta olen ymmärtänyt myös entistäkin kipeämmin sen, että unelmani voivat jäädä pelkiksi unelmiksi.
Miten voin kertoa siitä kellekään? Siitä, miten haluaisin tarrautua kiinni kauniisiin hetkiin, sitoa ne paikalleen, piilottaa taskuuni, pois toisten ulottuvilta, kätkeä sohvan taakse. Pitää niitä itselläni, omana salaisuutenani. Ottaa esiin aina silloin, kun olen yksinäinen, aina silloin, kun tekee liian kipeää. Miten olen oikeastaan tehnytkin niin. Miten olen onnellinen siitä, että minulla on nuo hetket, miten olen saanut elää nuo päivät, kokea nuo tunteet. Miten minulla on etuoikeus aina palata, sulkea silmät ja muistaa. Muistaa, miten ruoho pisteli paljaalla ihollani, miten rakas lapsi ojensi minulle äitelän pillimehunsa, suurimman herkkunsa, tahtoi jakaa sen kanssani, juuri minun kanssani, ei kenenkään muun.
Samaan aikaan niin onnellinen ja niin surullinen. Samaan aikaan levollinen ja pelokas. Samaan aikaan maailman onnekkain ja epätoivoisin.
Näistä päivistä en vaihtaisi pois hetkeäkään.
14 kommenttia:
Kaunista Ainu, jälleen kerran <3
Niin kauniisti kirjoitat, että taas kyynelehdin. <3 *halaus*
Voi itku.... :( Jaan tunteesi ja kyyneleesi kanssasi, minäkin haluan tuota samaa....
Enkelipojan äiti
Ihana Ainu, taas ihanasti kirjoitettu. Kultaiset hetket voivat varmaan antaa voimia pitkään syksyyn. <3
Niin kaunista ja liikuttavaa taas kerran Ainu. Tämä sinun rakas nelivuotias ystävä on muuten onnekas kun hänellä on sinut elämässään, vanhempien lisäksi. Sääli niitä lapsia, joilla ei ole turvallista aikuista lainkaan.. On se maailma niin kummallinen, monta yksinäistä, pientä ja isoa jotka tarvis toisiaan.. mut eise vaan mee niin... Jaksamista Ainu <3 Sulla on aina noi hetket sydämessä, muistot ei ole lainaa eikä se kiintymys mitä teidän välillä on. Ja tulee olemaan.
Niin kaunista ja surullista luettavaa. Jaksamista<3 Oletko ajatellut ajatustesi kokoamista kirjaksi asti? Varmasti siitä tulisi eräänlainen "voimakirja" lapsettomille. Kirjoitat niin tunteellisesti ja ihanasti.
Vilkas, kiitos. <3
Ulmai, voi sinua herkkistä, ihana olet. <3 :)
Enkelipojan äiti, nämä tunteet taitavat olla kovin tuttuja, nämä ristiriitaiset onnen ja kaipauksen sekoitukset. Kiitos ymmärryksestä.
Gurkan, varmasti juuri noin, näistä hetkistä saan voimaa jaksaa vaikeita päiviä.
Karoliina, tämä nelivuotias ystäväni merkitsee minulle enemmän kuin mitenkään voi edes kuvitella ja uskallan ehkä sanoa myös sen, että minä merkitsen hänen elämäänsä jotain tärkeää. Oon tosi onnekas, että meillä on tosiaan tuo kiintymys, miten sanoit. Kiitos kun ymmärrät. <3
Anonyymi, kiitos sanoistasi. Tuntuu tosi kivalta kuulla, että joku ajattelee näitä minun tekstejäni kirjana. :) Kirjoittaminen on tosiaan ollut joskus mun ammatillinen tavoitteenikin, mutta elämä on kuljettanut lopulta toiseen suuntaan. En oikein uskalla ajatella, että musta olisi oikeasti siihen, mutta eihän sitä tiedä, eikä elämää tosiaan voi kovin tarkkaan ennalta suunnitella, se tässä on matkan varrella ainakin opittu... Joka tapauksessa kiitos kun sanoit noin, se lämmittää mieltä kovin paljon. <3
Voi kun minulla oli jo sinua ikävä! <3
Aivan ihana kirjoitus taas. Olen niin onnellinen puolestasi, kun sinulla on läheinen pikkuinen, jonka kanssa saat kokea kaikki nuo kauniit hetket. Ja toivon sydämeni pohjasta, että edessä ovat vielä ne kaikki ihanat, suloiset hetket oman pienen kanssa, sen, joka kutsuu sinua äidiksi.
Tuo tyhjyys... Tunnistan sen olon, kun itse olen ollut tekemisissä ystävien pienten lasten kanssa. Vaikka siinä hetkessä on iloinen ja onnellinen, niin sen jälkeen iskee se tyhjyys ja kauhu ja pelko. Entä jos ei meille koskaan?
Mahtavaa, kun sinulla on nuo kauniit muistot tuon lapsen kanssa, vaikka se samalla kipeää tekeekin. Niitä muistoja ei kukaan koskaan vie sinulta pois!
Kyyneleet ihan valuivat pitkin kaulaa kun luin tekstiäsi, niin samanlaisia tunteita on mahtunut omaankin kesääni. Eilen pidin sylissä ja lauloin kuusiviikkoiselle ystävälleni, kolmivuotias kummipoikani hihkui tivolissa viime viikolla ja tänään itken yksin tietokone sylissäni kotona. On hiljaista jälleen negatiivisen raskaustestin jälkeen...
Voi Rowan, sinäkin oot ollut paljon ajatuksissani! :) Tosiaan tämä yksi ihana lapsi on kyllä pelastanut monta päivääni ihan vain olemassaolollaan. Enkä ikinä voi olla liian kiitollinen hänen vanhemmilleen siitä, että ovat halunneet mut näin lähelle heidän elämäänsä. Arvokkain lahja, mitä ystäviltäni voin saada on se, että saan elää elämääni osana heidän perhettään. <3
Anonyymi, ymmärrän täysin, mitä tarkoitat. Kovin hiljaista on, kun on yksin. Ja kovin ihania ovat ne hetket, jolloin saa katsella maailmaa lapsen viereltä.
Olen lukenut blogiasi hiljaa taustalla jo jonkin aikaa. En ole osannut kommentoida, enkä osaa vieläkään. Itken täällä, sinun vuoksesi, omien tunteideni muiston vuoksi. Miksi ihminen joutuu tällaista kipua kokemaan. Miten suuri onni on, kun viimein saa sitä omaa lastaan pidellä sylissä. Rohkeutta, voimaa, onnistumista. Kirjoittamisen iloa, sen osaat. Ja hyvää kesää.
Kiitos Sydänjää, että uskaltauduit kommentoimaan. Ei sitä tarvitse välttämättä sen suurempia sanoakaan, tuntuu hyvältä kuulla jo sekin, että joku on tämän lukenut ja ajattelee sen myötä myös minua, meitä kaikkia. Onneksi olen muistanut tämän kaiken keskellä sen, että sisimmissäni haluan kirjoittaa. Olin unohtanut sen jo liian pitkäksi aikaa. Sen hyvän tämä lapsettomuus on sentään mukanaan tuonut, muistuttanut minua jostain luovuuden innosta.
Yritän olla rohkea. Kiitos. Hyvää kesää sinullekin!
Eksyin blogiisi sattumalta. Etsin itseasiassa blogeja koirista.. En tiedä mitään lapsien saamisesta tai haluamisesta vielä, koska olen aika nuori eikä asia ole itselleni ajankohtainen tällä hetkellä. Mutta väkisinkin alkaa miettimään, kuinka tälläisiä asioita ei voi pitää itsestäänselvyytenä, että "tehdään lapsia sitten kun halutaan ja on sen aika". Kaikki ei mene aina niin kuin on ennalta suunnitellut. Olet hurjan vahva nainen. Luen tekstejäsi pala kurkussa itkua pidätellen. Kirjoitat niin kauniisti. Jään lukemaan ja toivomaan,että voin joskus lukea siitä, kuinka saatte sen kauan kaivatun lapsen.
Hih-hih, et varmaan ole ainoa, joka on koira-asioissa tänne avautumisteni keskelle päätynyt, ei taida olla siinä aiheessa musta iloa. :D
Mutta joka tapauksessa, kiitos kun kommentoit, lämmittää mieltä kovasti. Kyllä sitä tässä itsekin näkee maailman itsestäänselvyydet eri valossa kuin vaikka kymmenen vuotta sitten näin. Kiva kuulla, että elämäni on herättänyt ajatuksia toisissa ihmisissä. Ja kiitos paljon kehuista ja oikein hyvää syksyn alkua sinulle!
Lähetä kommentti