maanantai 4. kesäkuuta 2012

Mitä minulle kuuluu?

Tuntuu siltä, että haluaisin puhua tästä koko ajan. Avata suuni ja päästää valumaan ulos kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka sisälläni myllertävät. Kun joku kysyy, että mitä minulle kuuluu, tekisi mieli päästää kaikki ulos. Koko sekava möykky pois sisältäni.

Mitä minulle kuuluu? Kiitos, hyvää. Kesä on alkanut, sateista juu, ei, en ole töissä. Olen vaihtanut alaa. Opiskelen vielä, edelleen, taas. Kätilöksi. Niin, ihana ammatti. Kovin tärkeä, kyllä. Töitä riittää sitten joskus. Nyt olen väsynyt, lepään, lomailen. Kyllä, paljon opintoja keväällä, kiireinen syksy edessä. Tiukkaa tekee rahallisesti, mutta onneksi mies tukee. Korvaan kaiken sitten, jonain päivänä, myöhemmin, jotenkin. Hyvää kuuluu, kyllä. Ei, en ole raskaana, se on turvotusta. Niin, olenhan minä pitkä ja hoikka, kiitos, joo onnellinen minä, ymmärrän, niin kovin helposti silloin näkyy, jos vatsaa turvottaa. Ohut mekkonikin vääristää, ei se mitään, en ota pahalla.

Mitä minulle kuuluu? Kuuntele minua. Ota minut syliin. Halaa lujasti. Silitä tukkaani. Pidä kiinni, purista lujempaa. Niin, että olen melkein liian lähellä. Että tunnen olevani turvassa. Että kuulet, kuinka sydämeni lyö. Se lyö lapsettomuuden lyöntejä. Pidä kiinni vielä, pienen aikaa. Hengitä hetki kanssani samaan tahtiin. Tunne, miten sisäänhengittäessä lapsettomuus puskee vastaan, miten uloshengittäessä se ei suostu lähtemään. Miten hengitys kulkee, ilmaa menee sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mutta lapsettomuus jää. Se ei kulje, se jää.

Mitä minulle kuuluu? Puolen vuoden sisään neljä keinohedelmöitystä. Viimeisin, koeputkihedelmöitys, se jäi torsoksi. Elimistöni ei kestänyt. Nyt kroppani vasta palautuu, siksi vatsani on turvonnut. Olisitpa nähnyt viikko sitten, tämä on pientä sen rinnalla. Pelkään niin kovasti. Ja olen muuttunut. Kadehdin toisten vauvoja, lapsia, onnellisia perheitä, merkityksellisiä viikonloppuja, kotiin sidottuja perjantai-iltoja. En tunnista itseäni, en se ole minä. Minä en ole kateellinen surkimus. Olen iloinen, nauravainen, ystävällinen. Minusta tykkäävät kaikki, koska jaksan kuunnella mitä he sanovat, jaksan kuunnella ja katsoa silmiin ja hymyillä. Osaan hymyillä ja nyökätä oikeassa kohdassa. Osaan sen, koska minua kiinnostaa, koska aidosti haluan kuulla toisten elämästä, tietää kuulumisia, tarinoita, tunteita, suunnitelmia.

Mitä minulle kuuluu? Olen kateellinen ja vaivun luvattoman herkästi omiin ajatuksiini. Hymyillessäni olisin kaunis. Muuten en ole. Olen vain totisen näköinen, vihainen, ylpeä. Se ei voisi olla enempää väärin kuviteltu, se on ylimielisesti ja ylimalkaisesti tulkittu. Se on väärin. Olen vain niin kauhean surullinen ja haluaisin kertoa tästä jollekin. Miltä tämä oikeasti tuntuu. Se, miten olen muuttunut kateelliseksi. Miten lapsiperheidylli ällöttää minua. Omahyväiset äidit, paskantärkeät isät ja niiden huonosti käyttäytyvät hemmotellut kakarat. En ole yksi heistä, enkä haluakaan olla. Pitäkää kloonatut omakotitalonne, pitäkää sohvaryhmänne, kaasugrillinne, tylsät puiset terassinne. Pitäkää ruohonleikkurinne, pihakeinunne, rantalelunne ja nurmella lojuvat ämpärinne ja lapionne ja kaikenkirjavat pallonne. Pitäkää loputtoman puuduttavat lapsiperhekeskustelunne, turhanpäiväiset jauhamiset nukkuma-ajoista ja kesäsuunnitelmista, automatkoista ja uimarannoista, korvatulehduksista ja jäätelön hinnoista. Kun ei teillä mitään muutakaan sanottavaa toisillenne ole ja minä olen teille näkymätön.

Mitä minulle kuuluu? Anteeksi. Olen sekaisin surusta. Ota minut syliin ja hengitä kanssani samaan tahtiin. Silitä hiuksiani ja sano, että kaikki järjestyy kyllä. Että kaikki menee hyvin, älä pelkää. Että tämä on nyt tätä, mutta kohta se on jo mennyttä, kohta kaikki on toisin. Että ei tarvitse pelätä. Kuuntele minua, kuuntele kun kerron. Miten en ole menettänyt mitään ja olen menettänyt kaiken.

15 kommenttia:

Belly kirjoitti...

Tekstisi tukevat usein oman lapsettomuuden jäsentelemistä itselle. Kiitos! Osaat kirjoittaa niiin kuvaavasti tunnoista ja tapahtumista, mitä tämä surullinen aihepiiri pitää sisällään. Tässä postauksessa muutamassa kohdassa melkein nyökyttelin päätäni lukemisen tahdissa.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Kateus... Sitä se on. Minä myönnän. Istun hiljaa mieheni kanssa kun ystävämme kilvan vertailevat lapsiaan; kenen raskaus/imetys oli se ihanin/kamalin, kuinka nopeasti pikku-Liisa/Lasse onkaan oppinut sitä ja tätä tai millainen se ulosteen koostumus oli eilen....

En ole koskaan täysin pitänyt tuollaisista keskusteluista. Tuntuu ettei perheellisillä ole mitään muuta elämässään kun lapset. Ensin valitetaan ettei pääse yksin mihinkää ja sitten kun pääse, puhutaan lapsista koko ajan ja näytetään kännykästä kuvia. En pitänyt silloinkaan kun vielä poikaani odotin, tietämättä mitä tuleman piti.

Haluaisin myös että joku halaisi ja silittäisi päätäni. Kannustaisi minua jaksamaan tässä epätietoisuudessa.

Meillä ei, Ainu, ole samat lähtökohdat mutta ajatuksesi ovat samanlaisia. Tuntuu joskus että kaikki perheelliset vain v******vat meille: "teillä ei olekkaan tätä, lällääläää..."

Yritä Ainu jaksaa. Jos hoidot tuntuvat liian rankoilta, pidä taukoa. Anna aikaa kehollesi toipua.

*Halaus* Enkelin äiti, Riitta

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Olen usein lukenut blogiasi, siihen aina palaan. Osaat kuvata niin hyvin tätä surullista vuoristorataa, jota molemmat elämme. Kukaan muu kuin tämän kokenut ei voi tietää miltä tämä p#ska tuntuu.

Minulla on myös IVF takana. Ylihuomenna saisi tehdä testin mutta ei ole siihen mitään tarvetta... Kaikki toiveet valuvat jo (ja taas) ulos.

Kaveri menneisyydestä vieraili eilen meillä perheineen, pienen vauvansa kanssa. "Kaikki menee kivasti, syö hyvin, nukkuu hyvin. On se sellainen pieni ihme." Selvisin siitä kai. Olin kai iloinen heidän puolestaan. "Mitäs teille kuuluu?" "Niin... Eipä ihmeitä meille." Heti kun ulko-ovi kolahti, repesin. En voi lopettaa itkemistä...

Mutta kyllä tästä selviämme. Tarvitaan vaan aikaa toipumiseen. Ehkä huomenna on jo parempi päivä.

Kaikkea hyvää jatkoon!

Linnea

Anonyymi kirjoitti...

Sä kirjoitat niin kauniisti - surullisen kauniisti, kauniin surullisesti. <3

Ainu kirjoitti...

Belly, kiitos itsellesi.

Riitta, halaus sinullekin ja voimia jaksaa. Eipä nämä tunteet samoja lähtökohtia vaadikaan. Välillä mietin, että onko minulla oikeutta olla näin surullinen, vertaan itseäni toisenlaisiin menetyksiin, enhän ole esimerkiksi kohtukuolemaa joutunut ikinä itse kohtaamaan. Mutta kuitenkin oman ajatusmaailmani mukaan kenenkään ihmisen suuri suru ei mitätöi toisen surua, kenelläkään ei ole yksinoikeutta suruun. Jokainen kokee asiat omalta kohdaltaan, henkilökohtaisesti. <3 Yritetään jaksaa.

Linnea, olen pahoillani mönkään menneestä ivf:stä, se tekee hirveän kipeää. Mutta silti, tästä selvitään. Annetaan itsellemme aikaa. Kiitos, kun luet näitä juttujani. Kaikkea hyvää sinullekin!

Anonyymi, kiitos, tuntuu hyvältä lukea tuollaisia kommentteja. <3

Gurkan kirjoitti...

Kuten edelliset, samastuin kirjoittamaasi. Haluisin kuitenkin vielä lisätä miten kauniisti osaat kirjoittaa. Onnistut aina kuvaamaan tunteitasi, ja kakkiemme tunteita, niin taitavasti. Kirjoitat sinun henkilökohtaisesta surusta, mutta jos sinua jonakin päivänä kiinnostaisi muuttaa sanojasi kirjaksi sinulla todellakin olisi siihen taidot. Voimia tähän hetkeen.

Ainu kirjoitti...

Gurkan, voi kiitos sulle kauniista sanoistasi. Tuntuu kovin hyvältä kuulla, että nämä hyvin henkilökohtaiset kirjoitukseni herättävät ajatuksia ja että näihin pystyy myös samaistumaan. :) Kiitos. Ja voimia sinnekin!

Rowan kirjoitti...

Tuntuu jotenkin hassulta kommentoida melkein jokaiseen postaukseesi, että taaaaaas kirjoitat ihan kuin omista tunteistani! Ihan niinkuin jo moni muukin on kommentoinut.

Ainu, sinä kirjoitat omista tunteistasi. Osaat kertoa niistä juuri niillä oikeilla sanoilla. Samalla autat valtavasti meitä muita käsittelemään omia tunteitamme. Ja se suuri helpotus joka kerta, kun huomaa, ettei ole yksin näine tunteineen. Että meitä on näin monta! Vaikka en toivo tätä kenellekään, on silti helpottavaa tietää, ettemme ole taakkojemme kanssa yksin. Kun jaamme pienen palasen taakastamme toisillemme, jaksamme yhteisvoimin ehkä niitä kantaa edes pienen matkaa pikkuisen voimakkaampina.

Valitettavasti minä en nyt osaa oikein lohduttaa ja sanoa mikä auttaisi suruun, kateuteen ja kaikkeen siihen pahaan oloon mikä tähän liittyy. Olen nyt itsekin niin samankaltaisten tunteiden vallassa, että on vaikea neuvoa toistakaan.

Muista, että olet tärkeä! <3

Ainu kirjoitti...

Rowan kyllä jo sekin lohduttaa, että kirjoitit mulle tänne jotain. Se ajatus, että näistä mun vuodatuksista on edes yhdelle ihmiselle apua omien tunteiden käsittelyyn on lohdullista myös mulle. Ihminen kun haluaa kokea pystyvänsä tekemään edes jotakin oikein ja onnistuvansa edes jossain ja kun nyt on niin paljon epäonnistumisen tunteita elämässä, niin onhan se tämäkin jo jotain. Paljonkin.

Vaikka ympärilläni on ihmisiä, jotka haluavat ymmärtää ja jotka välittävät, tuntuu silti kovin yksinäiseltä näiden tunteiden kanssa. Ei tuo rakas mieskään kuitenkaan ajattele samoja asioita kuin minä, ei tunne näitä tunteita. Mulle on tärkeää, että täällä on ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Kiitos Rowan. <3 Helkkari, nyt alkoi ihan itkettämään, kun iski liikutus. :)

Anonyymi kirjoitti...

Olen käynyt lukemassa blogiasi jo jonkun aikaa. Helpottaa kun samoja tunteita on muillakin. Minä olen "uusi lapseton", ollaan siis "vasta" puolitoista vuotta oltu ilman ehkäisyä. Päässä jyskyttää että olen liian vanha, olen liian vanha. (Olen 35.) Kuukautiskierrossani on kai jotain vikaa, mutta mies ei ole innokas lähtemään lapsettomuuslääkärille. On sanonut että riittää kun rakastellaan. Eipä ole riittänyt.

Välillä tuntuu että olisi helpompaa jos tietäisi varmasti, ettei lapsia tule, voisi suunnitella elämäänsä jotain muuta. Nyt vauva-ajatukset pyörivät päästä. Olen jo nyt alkanut etääntyä niistä ystävistä, joilla on lapsia. Olen liian kateellinen ja surullinen, enkä halua kertoa meidän tilanteesta, koska en halua vähättelyä, sääliä tai typeriä neuvoja.

Osaat kertoa tunteistasi ja ajatuksistasi niin, että saan lohtua jo niistä. Ettei ole väärin, vaikka on paha mieli ja paha olla ja koko asia ahdistaa.

Ainu kirjoitti...

Heippa anonyymi, kiitti kun lueskelet. :)

Hankala tilanne sulla. Toivottavasti saisit miehen lähtemään vaikka edes aluksi tehtäviin tutkimuksiin, ne ei kuitenkaan missään nimessä sido yhtään mihinkään jatkotoimenpiteisiin, mutta saattavat antaa jotain oleellista tietoa tilanteestanne ja kenties saada harkitsemaan hoitoajatuksiakin uudemman kerran.

Tuo ystävistä etääntyminen on harmillista. Itse olen ihan tässä viime aikoina kokenut jotain samansuuntaista tunnetta, kun välillä kaikki vauvat ja lapset ahdistaa. Se on ikävä tunne lapsirakkaalle ihmiselle, mutta eipä sitä tunteilleen mitään mahda. Paha mieli ei ole väärin. Uskon, että kun näitä ikäviä tunteita jotenkin käsittelee, niistä voi sitten päästä ylikin ja ehkä oppia hyväksymään myös ajatuksen lapsettomuuden pysyvyydestä. Kiitos kun kerroit, että näistä mun kirjoituksista on ollut sulle iloa.

Jaksamista sulle matkaan, toivottavasti asiat kääntyisivät paremmalle mallille. Tää ei helppoa ole, mutta meitä on monta jotka ymmärretään, mitä käyt läpi. Vaikka tarinat ja tavat kokea lapsettomuus ovatkin kovin erilaisia, niin jotain samaa meissä silti on, joissain enemmän ja joissain vähemmän. Kaikkea hyvää sulle!

Myytti kirjoitti...

Myytti täällä taas pillittää postauksesi äärellä. Kyllä niin osuvasti taas kirjoitit. Toivottavasti kirjoittaminen auttaa sinua eteenpäin samoin kuin tekstiesi lukeminen minua (ja varmasti monia muita)!

Ainu kirjoitti...

Voi Myyttinen, toivottavasti pillittäminen tekee hyvää. :) Kyllä tämä kirjoittaminen on mulle tosi tärkeää, saa jäsenneltyä sekavia ajatuksia jotenkin ja käsiteltyä sitä kautta omia tunteita. Ja tosiaankin menen pikkuhiljaa eteenpäin. Kun ei tässä voi tietää, mihin tämä vaihe elämästäni lopulta johtaa. Näihin syviin vesiin en kuitenkaan ihan koko elämäkseni haluaisi jäädä vellomaan. Ihana kuulla myös, että tästä on toisillekin apua.

Anonyymi kirjoitti...

Olen pitkään jo lukenut blogiasi. Kirjoitat niin taidolla, että jään usein ihan sanattomaksi. Kirjoitat niin tyhjentävästi, aidosti, koskettavasti. Olet taitava tässä!

Tunnistan usein itseni teksteistäsi ja huomaan kuinka joku ajattelee juuri samoja ajatuksia. Monesti tekisi mieli näyttää tutuille tekstejäsi ja sanoa lue siitä, ehkä sitten ymmärrät taas vähän enemmän.

Kiitos blogistasi, kiitos teksteistäsi. Me monet ehkä samassa tilanteessa olevat ja varmasti myös tänne eksyvät perheellisetkin saamme näistä ajatuksista todella paljon. Iso kiitos sinulle Ainu!

t. Pieta

Ainu kirjoitti...

Kiitos Pieta itsellesi. On tärkeää kuulla, että näistä mun sydämestä revityistä teksteistä on apua toisille. Näitä samoja tai samankaltaisia tunteita läpikäyviä tuntuu olevan aika paljon. Jos voin auttaa jotakuta kirjoittamalla, se tuntuu hyvältä. Kaikkea hyvää sulle!