Alkukesä on mennyt aika vaihtelevissa tunnelmissa. Välillä olen täynnä hyvää oloa ja lempeitä tunteita koko maailmaa kohtaan, välillä oloni on hyvinkin yksinäinen ja lohduton. Tuntuu kuin tekisin koko ajan jotakin väärin. Olen esimerkiksi etenkin loppukevään ja pilalle menneen ivf:n aikana syönyt holtittomasti mitä mieleni tekee. Syönyt suruuni. Olen sen verran hoikka, että ruokailutavoistani kertynyt ylimääräinen painolasti ei oikeastaan haittaa, mitä nyt tiukimmat kesähepenet kinnaavat epämiellyttävästi eikä niitä tee siksi mieli käyttää. Henkinen painolasti onkin sitten ehkä jotain ihan muuta.
Epämääräiset ruokailutavat tuntuvat epämiellyttävänä väsymyksen tunteena. Syömistapoihin ja epäterveeseen painonhallintaan liittyvän menneisyyteni takia joudun myös koko ajan olemaan hieman varpaillani sen kanssa, että saisin säännölliset ruokailutavat pidettyä osana elämääni säännöllisen liikunnan ohella. Nyt olen lipsunut tästä ja se lisää ahdistavaa oloani.
Tämä tahmea alakulo, jolla ei ole varsinaista alkua eikä loppua, tämä syö minua sisältäpäin koko ajan. En saa tunteistani enkä ajatuksistani kunnon otetta. Tumma pilvi leijailee jossain lähistölläni ja milloin vain, ihan varoittamatta nauru saattaa muuttua itkuksi. Etenkin silloin, kun olen yksin.
Tuntuu myös, että minulle ei ole oikein tilaa olla oma itseni. Että jotenkin pitäisi olla reippaampi ja luottavaisempi, ettei pitäisi ajatella tätä niin paljon. Että tälle en nyt itse juuri paljoa mahda ja siksi minun täytyisi suunnata voimavarani muualle. Olla enemmän hyödyksi.
Olla parempi ihminen.
Tunnen kuitenkin itseni niin kovin herkäksi ja haavoittuvaiseksi, niin hirveän pieneksi. Toivoisin, että joku oikeasti pitäisi minusta huolta, ottaisi sydämeni käteensä ja silittäisi pahan olon pois.
Olen lukossa. Tiedän, että tarvitsen aikaa ja lempeyttä itseäni kohtaan, minun täytyy antaa itselleni lupa käsitellä tunteitani. Riittämättömyyden tunne on kuitenkin kovin salakavala. Tänään oloni on hajanaisempi kuin aikoihin.
Onneksi on kesä. Onneksi edessä on monta päivää rakkaiden ihmisten lähellä. Kun vielä oppisin rakastamaan itseänikin niin kuin sen ansaitsisin.
6 kommenttia:
Voi Ainu. *halaus* <3
Kaunis ja koskettava teksti jälleen. Kiitos siitä! Osaat pukea ajatukset niin kauniisti sanoiksi. Minulla samanlaisia fiiliksiä, ensimmäinen ivf meni penkin alle ja nyt odotellaan syksyä ja seuraavaa hoitorumbaa... Läheiset kannustavat ja kehottavat "nauttimaan kesästä" mutta kun en pysty! En halua! Haluan tulla raskaaksi, haluan saada lapsen. On niin kovin helppo sanoa toiselle miten pitää olla tai tehdä, mutta ei se mene niin. On aika vaikea laittaa se asia mikä oikeasti on koko ajan mielessä pois, johonkin taka-alalle minä en ainakaan pysty. Tämä kesä on minulle ainakin vain pakollinen tauko ennen seuraavaa mahdollisuutta.
Niinpä. Sekä edellinen kommentti että kirjoituksesi tuntuvat presiis tutuilta. Meidän ensimmäinen IVF:mme päättyi selkeään negatiiviseen testitulokseen, eikä yhtään alkiota saatu pakkaseen. Joten kaikki alkaa alusta syksyllä. En tiedä miten tästä kesästä pystyy nauttimaan, miten löytää jotain ilon tai edes huijennuksen pilkahdusta mistään. Pelkään myös, että pilaan mieheni kesäloman. Haluaisin vain mennä jonnekin piiloon odottamaan.
Alakuloisuus on raskasta. Se on ja pysyy ja nauraessaankin sen tuntee taustalla. Itkeminenkin auttaa vain hetkeksi. Kohta alakulo palaa taas takaisin.
Lapsettomuus ja siihen kuuluvat epäonnistumiset ovat mukana koko ajan ja jatkuvasti. Niistä ei pääse eroon eikä kukaan voi niitä helpottaa.
Vaikka kesästä ei ehkä pystykään täysin nauttimaan, se varmasti kuitenkin vähän auttaa oloa. Kyllä tämän täytyisi olla raskaampaa marraskuun synkkyydessä.
Paljon tsemppiä alakuloisuuden päihittämiseen ja rohkeutta uuden toivon etsimiseen!
Juuri kuin omia tuntemuksiani juuri nyt. Minäkin voisin antaa sydämeni jonkun siliteltäväksi - miten kauniisti sanottu!
Onneksi on kesä ja valoa. Koetetaan saada siitä edes jotain voimaa.
Jaksuja!
Kiitos teille kaikille tuestanne. Toivottavasti jokainen pystyy myös nauttimaan tästä kesästä. :)
Lähetä kommentti