Eilen illalla rakkaat pikkuiset pehmeät sormet hipsuttelivat poskeani. Huulilla välkehti lämpimän hymyn ja ilkikurisen virnistyksen sekoitus. Tuikkivat silmät katsoivat suoraan omiini. Hetken kuluttua pieni rakkaani nukahti. Nukahti viereeni. Nukahti minun ja äitinsä väliin. Mikään ei ole suloisempaa kuin katsella hänen nukahtamistaan. Minä kaipasin häntä niin kovasti. Hän kaipasi minua. Sain katsella kuinka hän nukahti ja sitten minun täytyi lähteä pois. Nyt kaipaan jo taas. Aina, kun hän on poissa, on ikävä.
"Ainu käy vauvahoidoissa, koska se on surullinen." Näin tuumi rakas nelivuotiaani. Niin. Käyn vauvahoidoissa, koska olen surullinen ja olen surullinen, koska minulla ei ole omaa vauvaa. Mutta minulla on tämä lapsi elämässäni. En tiedä, mitä tekisin ilman. Onneksi hän on. Ja minä saan olla hänen elämässään. Saan kömpiä peiton alle hänen viereensä kuuntelemaan iltasatua, saan mönkiä hänen kanssaan ympäri sohvia ja lattioita ja pöytien alustoja. Saan olla milloin heppa, milloin pelikaveri, milloin nojatuoli. Saan olla lähellä. Minun ei tarvitse olla mitään. Saan vain olla.
Hän asuu toisella paikkakunnalla kuin minä. Meidät erottaa pari loputtoman pitkältä tuntuvaa tuntia matkustamista. Silti hän on koko ajan lähelläni.
Rakkaan lapsen luota on erityisen vaikeaa lähteä pois, koska kaiken sen riemun ja riehunnan jälkeen oman elämäni hiljaisuus korostuu. Se onni, jonka tunnen sydämessäni hänen olemassaolostaan, se korostaa minun murhettani. Se, että tiedän, mitä minulta puuttuu, tekee tästä vieläkin kipeämpää. Kotona on niin hiljaista. Saan tehdä ihan mitä ikinä haluan tai olla tekemättä. Juuri se tuntuu niin kovin kitkerältä.
Arki. Haaveilin kovin toisenlaisesta arjesta. Sain omaa tilaa, omaa rauhaa, omaa aikaa. Halusin niin paljon enemmän. Halusin luopua siitä kaikesta. Halusin toisenlaista arkea. Se, mikä minulta puuttuu, on se, mitä kipeimmin kaipaan.
Minun arkeni. Niin lohduttoman hiljainen. Haaveilin toisenlaisesta arjesta. Haaveilin melusta ja metelistä. Siitä, mikä minulta puuttuu.
4 kommenttia:
Voi, kuinka ihanaa, että sinulla on olemassa tuollainen rakas! Olen itse usein surrut sitä, että minulla ei ole ketään läheistä lasta. Ei ole kummilapsia tai sukulaislapsia, joihin voisi rakkauttaan tuhlata.
Halaus!
Illusia, tiedän, että olen todella onnekas ja onnellinen. Hän ei ole sukua, enkä kirkkoihin kuulumattomana virallisesti kummi voi olla, mutta hän on parhaan ystäväni lapsi, eikä läheisempää voisi ollakaan. Olen niin pahoillani, ettet ole päässyt kokemaan vastaavaa.
Halaus täältäkin!
Voi tuota sinun kirjoittajan lahjaasi, sait minut itkemään.. Miten ihana että sinulla on tuollainen pikkuinen elämässäsi. Sinusta itsestäsi tulee varmasti ihana äiti :)
Ihana Justiina, kiitos kiitos kiitos. :) Tämä lapsi on aivan uskomattoman ihana pikkuinen ja hänen äidistään tulisi minun lapselleni varmasti maailman ihanin ikioma aikuinen.
Ja kiitos tuosta sanavalinnastasi "tulee" eikä "tulisi". Sait minuun valettua varmuutta, että niin tuleekin. Minusta tulee äiti. Jonain päivänä vielä. :)
Lähetä kommentti