keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Pala rinnassa

Lapsettomuus on pakkautunut kipeäksi palaksi rintaani.

Nieleskelen alati itkua. Pala rinnassani ei liikahdakaan. Välillä se paisuu möhkäleeksi, sykkii ympärilleen pakottavaa kipua, ihan todellista fyysistä kipua. Jos sellaisena hetkenä kuulen jotain kaunista tai näen jotain kaunista tai toisaalta edes ajattelenkin jotain surullista, möhkäle puhkeaa. Se puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Ei kysy aikaa, ei paikkaa. Kyyneleet saattavat kihota silmiini missä vain. Ihan missä vain. En mahda niille mitään. Olen toki luonteeltani herkkä ja se on yksi osa minua, mutta tämä on jo liikaa.

Välillä pala rinnassani on rauhallinen. Tunnen sen koko ajan, mutta hallitsen sen. Se on pieni paineen tunne, kuin muistutus siitä, mikä elämääni juuri nyt pyörittää, minkä ympärillä elämäni juuri nyt pyörii. Se on koko ajan olemassa ja tunnen sen, mutta välillä hallitsen sen, välillä pystyn olemaan.

Jos joku sanoo minulle väärällä hetkellä väärän sanan, pahoitan mieleni täysin kohtuuttomasti. En kestä mitään. En mitään. Pelkään, etten kohta osaa olla enää ihmisten kanssa. Ajatukseni karkaavat kovin helposti, pala rinnassani alkaa kasvaa, se puhkeaa ja muuttuu kyyneleiksi, jotka polttavat silmiäni, jotka vaativat päästä valumaan poskilleni.

Kohta en pysty enää puhumaan mistään oikeasta. Heti, jos avaan suuni tietyllä tavalla, sanoakseni jotain tietynlaista, pala rinnassani paisuu ja puhkeaa ja valuu kyyneleinä poskilleni. Enkä minä halua itkeä. En haluaisi enää itkeä.

Haluaisin katsoa eteenpäin, elää tässä hetkessä. Katsoa eteenpäin hyvillä mielin, elää tässä hetkessä hymyillen. Tahtoisin voida hengittää ilman pelkoa siitä, että pala rinnassani salpaa hengitykseni, tukkii ajatukseni, valtaa ruumiini, samentaa mieleni. Haluaisin nähdä eteeni ilman kyyneleiden muodostamaa sumuista kalvoa, joka peittää näkyvyyteni, peittää tulevaisuuteni, peittää tämän hetken, peittää toivon ja ilon ja luottamuksen ja onnen.

Päätäni alkaa särkeä. Päätäni särkee melkein joka päivä. Pala rinnassani estää minua hengittämästä kunnolla ja saa pääni muuttumaan painavaksi ja kipeäksi. Pääni on kipeä kaikista näistä ajatuksista, kaikista raskaista ajatuksista, jotka eivät mahdu enää minuun, jotka haluavat pois. Joista tahtoisin jo eroon. Pääni on kipeä kaikista näistä kyyneleistä, jotka pala rinnassani minuun patoaa. Kyyneleistä, jotka tahtoisivat tulla itketyiksi, tahtoisivat valua noroina maahan ja kuivua pois.

Pala rinnassani on lapsettomuus. Se ei anna minun olla. En osaa enää olla.

Haluaisin vain olla.

7 kommenttia:

tuuba kirjoitti...

Sain tänään voimapaketin ystäviltä ja yllättävä huomio ja muistaminen antoi jo niin paljon positiviisiakin ajatuksia ja hyvää mieltä, että tätä voi laittaa jakoonkin.
Eli hyvää mieltä ja positiivisia ajatuksia tulisi täältä. Toivottavasti pala rinnassasi pienenisi edes hetkeksi.

Ainu kirjoitti...

Kiitos Tuuba hyvän mielen jakamisesta. Kyllähän se jo jotain tekee, kun tietää, että on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja toivovat hyvää. :)

Vilkas kirjoitti...

Voi, ihan kuin olisi lukenut omia tämänhetkisiä ajatuksia <3 Kiitos taas Ainu! Päätäni särkee myös ja itku on valunut parina päivänä

Illusia kirjoitti...

Niin tuttu tunne! Toisinaan sitä on niin kamalan väynyt suremiseen. Minulla on ääretön kaipaus siihen aikaan, kun mieheni kanssa tapasimme. Se oli niin huoletonta aikaa.

Ainu kirjoitti...

Kiitos Vilkas itsellesi. <3 Hämmentävää tämä oma itkuisuus. Mistä lie tulee. Ja Illusia veit sanat suustani, väsyttää jo tämä sureminen. Huoleton aika on aika kaukana. Eikä sinne varmaan paluuta ole. Mutta tämä jatkuva pillittäminen voisi jo alkaa hiipua...

Jadekivi kirjoitti...

Voi että.. Hyvin herkkänä ihmisenä pystyisin allekirjoittamaan taas joka sanan. Itku tulee hetkestä tai paikasta riippumatta, jos on tullakseen. Kyyneleet voi alkaa valua ihan huomaamatta, ja nykyään tunnun itkevän aivan älyttömästi, sellaisistakin asioista jotka eivät mun mielestä järjellä ajateltuna ole edes sen itkun arvoisia.

Vaikka mulla onkin nyt parempi kausi meneillään kuin aikoihin, löydän tästä ne fiilikset joiden kanssa olen kamppaillut jo vuosia.

Kaipaan niitä aikoja, jolloin lapsitoive tuntui kutkuttavalta. Elämä oli innostusta ja toivoa täynnä. Haaveet tuntuivat olevan tavoitettavissa ja tulevaisuus näytti kaikelta muulta kuin harmaalta.

Ainu kirjoitti...

Justiinsa Jadekivi tuo järjetön itkeskely on aika hämmentävää. Kun ei aina itsekään tajua, että mikä se nyt mielen noin pahoitti.

Ja ei sitä pysty oikeastaan enää edes käsittämään saati muistamaan, että lapsista haaveilu voi oikeasti olla aivan ihanaa. Että on olemassa oikeasti semmoinen asia kuin vauvakuume. Että lasten"hankkiminen" on hauskaa. Paskanmarjat, sanon.

Itkua, masennusta ja uupumusta. Hämmennystä. Rahanmenoa. Fyysistä kipua. Palasiksi paiskattu naiseus ja koko seksuaalisuus siinä ohella. Turhia toiveita, pettymyksiä toisensa perään. Sellaista kivaa pesänrakennusta.