lauantai 21. huhtikuuta 2012

Nimi postilaatikossa

Minulla ja miehelläni on eri sukunimi. Kun menimme naimisiin, päätin pitää omani. En halunnut vaihtaa sitä. Nimeni on osa minua, kokonaisuudessaan. Nimi, jonka kanssa olen elänyt aina. Se on minun nimeni. Se olen minä. En halunnut muuttaa sitä. Tuntui, että muuttaisin silloin jotain itsestäni.

Olen miettinyt viime aikoina asiaa uudelleen. En tarkoituksella, en ole suunnitellut nimenvaihtoa. Tämä on kummunnut jostain sisältäni. Kaipuu niitata minut ja mieheni enemmän yhteen. Antaa pois jokin tärkeä osa itseäni, vaihtaa ikioma nimeni mieheni nimeen. Ajatus siitä, että meillä olisi yhteinen sukunimi on vasta nyt alkanut tuntua merkitykselliseltä.

Kai minä haluan sitoa itseni symbolisesti tiukemmin mieheeni. Olen alkanut löytää nimen vaihtamiselle merkityksen itsestäni. Sydämestäni. Nimi on osa minua. Mutta miksi en voisi muuttaa sitä? Olenhan minäkin muuttunut. Haaveeni ovat muuttuneet. Elämäni on muuttunut. Tulevaisuuteni on muuttunut.

Nimenikin voisi muuttua. Tämä lapsettomuus on muuttanut niin paljon. Mutta se on muuttanut jotain myös hyvään suuntaan. Näen mieheni uusin silmin. Hän on minulle rakkaampi kuin koskaan.

Yhteinen nimi. Meidän yhteinen perheemme. Meidän kahden oma perhe. Me kaksi. Minun perheeni. Minä ja mieheni. Minä ja rakkaani. Rakkaista rakkain.

Me olemme perhe. Sillä ei ole mitään väliä, onko meitä kaksi vai kolme vai viisi vai kahdeksan. Olemme joka tapauksessa perhe. Minä olen valinnut hänet ja hän on valinnut minut. Me molemmat haaveilimme suuremmasta perheestä. Perheestä, joka alkaa meistä kahdesta ja kasvaa elämän myötä. En tiedä, pysyykö perheemme tällaisena aina. En tiedä, tulemmeko vielä saamaan lapsia ja jos saamme, niin millä tavalla. En tiedä. Mutta sen tiedän, että haluan olla hänen perheensä. Tiedän, että haluan sitä tänään ja ennenkaikkea nyt tiedän, että haluan sitä myös huomenna.

Yhteinen sukunimi. Olen miettinyt sitä viimeaikoina. Minä valitsin hänet. Hän valitsi minut. Kaksi nimeä postilaatikossa. Ehkä raaputan toisen irti. Ehkä meille riittää yksi. Yksi nimi postilaatikossa. Meidän yhteinen.

Minun mieheni nimi. Minun perheeni nimi.

5 kommenttia:

Odotellen kirjoitti...

Meillä on myös eri nimet. Mieheni ei koskaan edes harkinnut vaihtamista minun nimeeni, minä harkitsin toisin päin. Vaikka ymmärrän ajatuksen yhteisestä nimestä, tuntui minusta siltä, että luopumalla nimestäni, luopuisin myös menneisyydestäni. Ja siihen en kerta kaikkiaan pystynyt. Olen ylpeä siitä mitä olen vuosien aikana tehnyt, enkä halunnut kadottaa sitä.

Lasten suhteen asia on tietenkin monimutkaisempi, kumpikin meistä haluaisi antaa jälkikasvulleen, mikäli sellaista tulee, oman sukunimensä. Asiasta ei olla liikaa keskusteltu, mutta siitä tulee kyllä vaikeaa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että en mitenkään koe, että olisin yhtään vähemmän perhe mieheni kanssa, vaikka meillä on eri nimi. Olemme hyvin sitoutuneita toisiimme, sekä yhteiseen tulevaisuuteen. Me olemme jo nyt perhe. Toiset vaihtavat nimensä, ja se on mielestä ok, kukin tavallaan. Se ei ole minun tapani, mutta silti me olemme Perhe.

Ilkikurimus kirjoitti...

Itse mietin pitkään pidänkö oman nimen vai otanko mieheni nimen. Lopulta päädyin ottamaan mieheni nimen, koska halusin että koko perheellä tulee olemaan sama nimi, näin olen olemme samaa perhettä.

Pelkkä nimi ei tee ihmisistä perhettä, siihen tarvitaan myös muuta.

Umpunen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Umpunen kirjoitti...

Olen lukenut merkintöjäsi jo pitkään, vaikken olekaan jättänyt omia kommentteja. Sekä tapasi kirjoittaa että ajatuksesi tuntuvat välillä hämmentävän omilta. Niin tämäkin aihe, vaikka lähtökohtamme ovat erilaiset.

Meillä on avioliiton myötä yhteinen nimi. Itselleni nimen vaihtaminen oli helppoa; olin aina halunnut "eroon" tyttönimestäni, jonka koin isäni suvun nimeksi. Menimme myös naimisiin sen verran nuorina, etten ollut ehtinyt luoda uraa tyttönimelläni. Miehen nimen myötä saimme niin harvinaisen yhteisen nimen, että on ollut helppo ottaa se osaksi omaa persoonaa.

Koen, että yhteinen nimi jollain tapaa kertoo myös ulospäin meidän olevan perhe jo näin. Sitä kautta ymmärrän pohdintasi. Tietysti erinimiset aviopuolisot muodostavat perheen aivan yhtälaisesti, enkä halua puuttua toisten valintoihin; puhun vain omasta puolestani. Näiden lapsettomuusvuosien myötä meidänkin suhteemme on vain lujittunut ja tunne siitä, että olemme jo kaksinkin perhe, on tuntunut lohdulliselta. Olemme sitoutuneet toisiimme kaikin mahdollisin sitein - siitä koen yhteisen nimenkin kertovan.

Ainu kirjoitti...

Kiitos teille kaikille kommenteista. :)

Olen jotenkin miettinyt tätä nimijuttua aiemmin siitä näkökulmasta, että nimeni on oma nimeni kaikkinensa, eikä sitä ole syytä muuksi muuttaa. Mutta tämän kaiken keskellä on herännyt jokin tarve yrittää tehdä jotain. Epätoivoisesti edes jotain. Ja vaikka mikään nimi ei mihinkään liitykään, ei perhe-käsitykseeni eikä muuhunkaan, on jostain alitajunnastani herännyt ajatus nimenvaihdosta. En tiedä mistä.

Perhe me ollaan joka tapauksessa, eikä siihen mitään yhteisiä nimiä vaadita. En tiedä, vaihdanko nimeäni. Ja jos vaihdan, niin miksi sen pohjimmiltaan teen. Ehkä haluan osoittaa ulospäin jotain vaihtamalla nimeä. Ehkä haluan osoittaa itselleni jotain vaihtamalla nimeä. Tai olemalla vaihtamatta. Ehkä jätän vaihtamatta.

Joka tapauksessa niin monenlaisia ajatuksia tässä lapsettomuus-ajatusten kanssa painiessa mieleen nousee. Konkreettinen hätä ja tarve tehdä jotain, mistä tämä nimenvaihtamisajatus on yksi esimerkki. Etenkin kun olen ollut tähän asti aika jyrkkä oman sukunimeni säilyttämisestä.