Itseaiheutettua?

Mieltäni on kalvanut tunne siitä, että ehkä hedelmättömyyteni on itseaiheutettua. Ehkä olen saanut tämän itse aikaan ja nyt kannan tekojeni julmia seurauksia.

Minäkuvani oli ennen vino ja vääristynyt. Olen päässyt sinuiksi oman vartaloni kanssa, osaan nauttia sen kurveista ja kaarista, mutta aina niin ei ole ollut. Painoni on edelleen normaalipainon alarajalla, mutta olen saanut lahjaksi sellaiset geenit, että vartalossani on pyöreitä muotoja. Vihdoin olen tyytyväinen itseeni näin. Eivätkä muodot ja kilot ole enää mielestäni edes tärkeitä, vaan jotain sivuseikkojakin mitättömämpää.

Ennen en ollut tyytyväinen. Olin hoikempi. Laiha, näin jälkeenpäin ajatellen. Nyt kun ymmärrän järjen ääntä. Mutta ennen koin olevani paksu. Ihan oikeasti tunsin itseni paksuksi. Ihan oikeasti näin itseni paksuna. Ihan oikeasti sillä oli minulle jotain merkitystä. Muistan sen kyllä, muistan miten katselin itseäni peilistä ja olin pullea. Nyt en usko silmiäni, kun katselen vanhoja valokuvia. Omat muistikuvani vartalostani ja kuvista näkyvä pajunvitsa eivät kohtaa. Ne eivät ole samasta todellisuudesta.

Syömishäiriö oli osa arkeani monta vuotta. En viihtynyt omassa ruumiissani, en arvostanut omaa sisintäni. Olin masentunut ja liian paksu. Halusin olla ohuempi, kadota pois. Janosin kommentteja laihtuneesta olemuksestani. Jos kukaan ei noteerannut mitään - niin kuin yleensä ei noteerannut, sillä kutakuinkin kaikilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin arvostella ystävän vartaloa - tunsin olevani edelleen liian pullea. Syömishäiriöinen näkökulma vain on sillä tavalla vinksallaan, että ympäröivä maailma peilautuu omaan vartaloon, että omat läskit ja luu ja nahka ovat keskipiste. Ainakin minulla. Ainakin kun ajattelen jälkeenpäin. Nyt, kun tiedän enemmän. Nyt, kun todellisuuteni on terve.

Olen niin vihainen. Jos tuhosin jotain korvaamatonta, en voi antaa sitä itselleni anteeksi. Jos aiheutin meille tämän surkean kohtalon, en voi ikinä lakata vihaamasta sitä ohutta tyttöä ja sen vääristynyttä minäkuvaa. Silti muistan vartaloani kohtaan osoitetut pilkalliset sanat. "Miten se edes pysyy pystyssä, kun sillä on noin isot tissit." "Läskireisien ei pitäisi käyttää tuollaisia housuja." Sanat, jotka sanottiin ajattelematta tuskin mitään sen enempää. Sanat, jotka lipsahtivat toisten suusta ulos hieman pahantahtoisina, ei kuitenkaan suunniteltuina. Sanat, jotka jäivät vahingossa taakkana kiinni nuoreen hentoon sieluuni.

Neljäkymmentäseitsemän kiloa. Nyt yksitoista kiloa enemmän. Laitan häpeilemättä korkokengät jalkaan ja pidän pääni pystyssä, olen ylpeä kurveistani ja kaaristani. Ennen vedin hartioita eteenpäin ja laahasin jalkojani. Yritin piilottaa sen, mitä olin. Lakkasin syömästä. Söin ja oksensin.

Rikoinko silloin jotain? Veinkö itseltäni mahdollisuuden olla äiti? Veinkö mieheltäni mahdollisuuden olla isä? Voinko antaa anteeksi itselleni? Kuinka paljon menneellä on vaikutusta nykyiseen? Onko sillä mitään merkitystä? Onko tämä itseaiheutettua?

Masennus. Syömishäiriö. Hedelmättömyys. Itseaiheutettua?