Päädyin kuuntelemaan pohdintaa koeputkilapsesta. Keskustelun sisältöä en tässä voi sen tarkemmin ruotia, mutta sävy oli pinnalta surullinen ja pintaa raaputtaen sydäntäsärkevä. Eksyneen ihmisen pohdintaa siitä, miten voisi rakentaa itselleen lapsen, joka olisi täydellinen. Lapsen, joka korvaisi ympäröivälle maailmalle sen, millaisena hän itse on syntynyt. Sillä ympäröivä maailma ei häntä ole koskaan aidosti hyväksynyt. Ehkä se hyväksyisi täydellisen lapsen? Ehkä se hyväksyisi koeputkilapsen? Ehkä siten voisi rakentaa täydellisen lapsen, hyvittää sen, mitä itseltä puuttuu.
Selvisin keskustelusta kompuroimatta. En tiedä, osasinko sanoa mitään rakentavaa, mitään lohdullista. Yritin parhaani. Yritin todella. Jo kotimatkalla mieltäni jäytävä tuska pääsi valloilleen. Ei antanut minun nukahtaa illalla, nukkua yöllä. Minun tehtäväni oli olla ammatillinen. Siitä selvisin kuitenkin. Mutta miten jaksaa tehdä työkseen jotain, jossa hetkenä minä hyvänsä toinen saattaa tietämättään iskeä puukon suoraan sydämeen? Miten voi jaksaa yrittää olla toisille turvana, jos omassa sielussa sykkii ammottava verinen haava?
Keinohedelmöitys-aihe on minulle juuri nyt liikaa. Se on aivan liian lähellä. Elän sen keskellä, sen syvissä sisuksissa. Koko illan ja yön mielessäni pyörivät elämäänsä eksyneen ihmisen sanat ja tuska. Ne ryöppyävät tunteet, joita hänen ahdistuneet ajatuksensa minussa saivat liikkeelle. Toisen ihmisen kaipuu tulla hyväksytyksi omana itsenään, minun kaipuuni tulla äidiksi. Yön tunteina ne kietoutuivat tiukasti yhteen ja tunsin olevani maailman huonoin turvapaikka, maailman surkein tukija, maailman heiveröisin kuuntelija. Minun tehtäväni olisi olla vahva. Sen sijaan sielussani sykkii ammottava verinen haava.
Ihmiset pääsevät ihoni alle. He tulevat liian lähelle. Minulla ei ole nyt välineitä suojella itseäni, juuri nyt minun oma kipuni tekee minusta heikon. Millainen kätilö minusta ikinä voi tulla? Jos minä en parannu tästä, ei minkäänlaista. Minun täytyy parantaa kipeänä sykkivä haavani. Jos en saa haavaa rauhoittumaan, tämä työ murskaa minut alleen. Se syö minut pala palalta, repii riekaleiksi. Pääsee liian lähelle, pääsee ihoni alle. Saa kipeän haavani tulehtumaan.
5 kommenttia:
Olet kyllä tehnyt raskaan alavalinnan kun ajattelee sun kohtaloa tällä lisääntymistaipaleella. En voi kuin lähettää voimia, ja toivoa kovasti että haavat paranisi pian.
Itse en tuohon kykenisi. Mulle olisi aivan liikaa joutua kohtaamaan raskaanaolevia, synnyttäviä. Se on se mun arka paikkani, ei ne lapsien kohtaamiset niinkään.
Vaikka en ole ihan tuollaista tilannetta kokenut, olen myös itse joutunut ammatillisesti vaikeisiin tilanteisiin tämän aiheen takia. Se on kamalaa. Kaiken tuskan lisäksi joku kääntää veistä haavassa jatkuvalla syötöllä. Itse työskentelen raskaana olevien ja vauvaperheiden parissa ja se on todellakin liikaa. Itse etsiskelen tällä hetkellä muuta työtä, jotta pääsisin hieman helpommalla edes työrintamalla kaiken tämän tuskan keskellä. Itselläni on onneksi sellainen tilanne, että töitä muiden kuin vauvojen parissa onneksi on mahdollista tehdä. Toivottavasti teidän polkunne päättyy joskus hyvin, ja voit tehdä valitsemasi alan töitä tulevaisuudessa. Voimatuulahdus sinulle!
Kiitos Jadekivi ja kiitos Aniliini tuesta.
Olen todella paljon tätä ammatinvalinta-kysymystä mielessäni pyöritellyt ja opintopsykologin kanssakin pohtinut. Tässä alassa on kuitenkin onneksi se hyvä puoli, kuten Aniliini siis sullakin on, että jos käy liian raskaaksi, ei ole mikään pakko työskennellä synnytyssalissa tai ylipäätään raskauksien parissa. Sinne toki periaatteessa haaveilen päätyväni, mutta ainakin juuri nyt tuntuu kovin raskaalta.
Mutta eipä sitä ikinä tiedä, minne tässä vielä päätyy. Kuten tämän lapsettomuudenkin kautta on hyvin konkreettisesti tullut ilmi se, ettei elämää voi etukäteen kovin tarkkaan suunnitella. Haaveilla voi sen sijaan aina. :)
Sinä voit olla juuri paras tukija tällaisessa tilanteessa, ainakin vielä joskus, koska ymmärrät oman kokemuksesi kautta toista ihmistä. Voi olla tällä hetkellä vielä liian raskasta :/
Kiitos Karoliina. Toivottavasti tästä elämänvaiheesta on sitten myöhemmin hyötyä, näin uskon. Elämällä oppii elämästä. :)
Lähetä kommentti