Olen kolmekymppinen nainen. Vaimo, ystävä, tytär, opiskelija. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta. Äiti. Juuri tänään, juuri nyt haluan kaikkein eniten olla äiti.
Ja juuri äiti minä en onnistu olemaan. Tai vaikka kuinka toivon ja yritän, kuukaudesta toiseen löydän itseni pettymästä. Kerta toisensa jälkeen peittelen orastavat unelmat ja varovaisen toiveikkuuden odottamaan seuraavaa kertaa. Sitä seuraavaa mahdollisuutta, seuraavaa kiertoa. Niitä muutamaa päivää, jolloin olen niin varma kuin pelokas haaveilija voi olla. Siitä, että vihdoinkin onnistuimme. Että tällä kertaa kaikki on toisin, tällä kertaa minusta tulee äiti.
Olen saanut elämältä paljon. Silti tunnen kietoutuvani päivä päivältä yhä enemmän lapsettomuuteni kanssa yhteen. Se valtaa mieleni, ajatukseni, salakavalasti pala kerrallaan. Siksi aloin kirjoittaa. Koska en halua käpertyä itseeni, katkeroitua enkä menettää otettani. Koska tahdon saada tämän kipeyden ulos ja tahdon ymmärtää paremmin elämää.
Varmaa on, etten koskaan saa tietää, miksi tämä tapahtuu juuri minulle, juuri meille. Mutta toivoisin, että jonain päivänä tietäisin, miten jatkaa eteenpäin, seuraavaan päivään. Muuttumatta matkan varrella mieleltäni mustaksi.
7 kommenttia:
Täällä samoja tunnelmia vuodesta 2008. Soitin tänään myös klinikalleni sanoakseni, että ei, en ole raskaana. Ensimmäinen IVF takana ja toiveet tietenkin korkealla. Joulu on jotenkin erityisen vaikeaa aikaa, ehkä siksikin koska se voisi olla erityisen ihanaa aikaa. Mutta ei meille. Syystä jota kukaan ei voi meille kertoa. Tulee seuraavat kesät, tullut jo monta vuotta. Ei auta kuin odottaa ja jaksaa, kuristua välillä ja välillä löysätä.Toisaalta jaksaa aina ajatella, että on mennyt jo monta vuotta, ei voi olla enää montaa jäljellä. Parempi kun ei etukäteen tiennyt mitään. Ei tätä oli smuuten jaksanutkaan. Koita jaksaa, en osaa muutakaan sanoa!
Kiitos. Koita sinäkin jaksaa. Se on oikein hyvin sanottu. Toiveet ovat tottakai korkealla, mutta mielestäni se on ihan hyvä niin, hyvä että jaksaa toivoa. Vaikka pettymykset on kuinka kauheita. Eihän sitä tiedä, jonain päivänä voi herätä huomaamaan, että enää ei tarvitse pettyä.
Tyylisi kirjoittaa on kaunis, vaikka aihe on kaikkea muuta. Aloin itsekin vasta purkaa lapsettomuuden tuntoja kirjoittamalla blogia, vaikka vuosien yrittäminen vihdoin toi toivotun tuloksen. Joskus ne tunteet on kuitenkin käsiteltävä kunnolla, että voi siirtyä eteenpäin. Toivottavasti saat selvyyttä pään sisäiseen kaaokseen kirjoittamalla. Itseäni se ainakin auttaa kovasti.
Kiitos Ina. Kirjoittaminen on tosiaan hyvä keino tutustua itseensä ja saada sisällä olevaan möykkyyn jotain tolkkua. Olen tässä syksyn aikana lueskellut monenlaisia blogeja ja aika huikeita ne ovat. Toisten ajatuksiin tutustuminenkin auttaa monella tavalla, sen olen huomannut.
Olen itkenyt kun olen lukenut blogiasi. Paljon. Vaikka en eläkään millään tavalla samassa tilanteessa, olen 18-vuotias opiskelija eivätkä lapset kuulu suunnitelmiini, luin kaiken yhdeltä istumalta. Ja itkin. Tiedän että mitkään sanat eivät auta, mutta toivon teille kaikkea hyvää <3 Rakastan myös tyyliäsi kirjoittaa, jotenkin vangitseva. Ehkä siksikin päädyin lukemaan kaiken.
Hei. Kiitos paljon tästä kommentista. Kirjoittaminen on minulle todella tärkeää ja tärkeä keino myös käsitellä tätä suruani. Siksi minusta tuntuu erityisen hyvältä, kun kerrot lukeneesi tämän tarinani ja tykkääväsi kirjoitustavastani, vaikka itse aihe ei sinulle läheinen olekaan. Kiitos tästä myötäelämisestä
Kyllä se aina vähän auttaa, kun joku pysähtyy sanoakseen toivovansa meille kaikkea hyvää. <3 Sait minut hymyilemään.
Siitä on nyt päivälleen kaksi vuotta kun olen kirjoittanut yllä olevan kommentin. Hullua. Oma elämäntilanteeni on muuttunut sen verran, että tapasin miehen jonka kanssa haaveisiin kuului perhe. Meidän oma, yhteinen perhe. Mutta niin se elämä riepottelee, että ajauduimmekin eri teille. Haave perheestä jäi. Yksin se ei kuitenkaan onnistu.
Sattumalta löysin blogisi taas, muistin kommentin, jonka aiemmin jätin. En muistanut minne sen jätin, joten selasin uudelleen blogin lävitse. Itkin jälleen. Nyt vielä enemmän, sillä nyt minä olen lapseton ja yksinäinen. Ulkopuolinen kaikkialla.
Katsoin myös uutta blogiasi, olen niin onnellinen puolestanne <3 Ja jälleen huomaa sen, että koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kuinka elämä kohtelee pientä ihmistä. En tiedä tuletko huomaamaan ikinä tätä kommenttia tässä vanhan blogin vanhassa postauksessa, mutta tuntui siltä että sen paikka on tässä.
Paljon rakkautta, iloa ja aurinkoa teidän elämäänne <3 Ehkä palaan vielä joskus kertomaan, että minunkin haaveeni toteutuivat. Ehkä en. Mutta koskaan ei saa menettää toivoa.
Lähetä kommentti