Pumpulissa

Olen ihmeellisen luottavainen. Niin onnellinen, että joka kerta, kun pysähdyn asiaa ajattelemaan, sydän kuplii silkasta riemusta.

Olen turvassa. Siitä luottamukseni varmasti kumpuaa. Lapsettomuuspolullani takanani on vain jäytävän pitkää odottamista ja siihen liittyviä pettymyksiä. Koskaan en ole ollut ensin raskaana ja sitten menettänyt. Niin kauan kuin vaan saan elää tätä turvallista elämää, tunnen olevani suojassa. Ja juuri nyt olen siellä. Pumpulihötön ympäröimänä. Ja minä haluan painautua sitä pumpulia vasten. Minä painaudun.

En kiirehdi kohti tulevaa ultraa. En ainakaan vielä. Menneet vuodet ovat pakottaneet minut analysoimaan itseni puhki, raapimaan kynnenaluset verestäen piilotettuja voimavaroja mieleni kätköistä. Että jaksan vielä yhden takaiskun ja vielä seuraavankin. Nyt tuo sisimpäni perkaaminen osoittaa, miksi kaikki on ollut sen tuskassa rypemisen arvoista. Tiedän, missä ovat ne pisteet sydämessäni, joiden avulla malttaa ja luottaa tulevaan. Tiedän täsmälleen, mikä on tällä hetkellä tärkein minusta itsestäni kumpuava voimavara. Siihen minä luotan ja nojaan ja jaksan odottaa.

Ja ulkopuolelta tuleva voima on aivan oma tarinansa. Se, miten moni ihminen, niin läheinen kuin kaukainenkin iloitsee puolestani. Minä olen tässä, vuosien tuskan ja epätoivon jälkeen raskaana. Kertaakaan näiden vuosien aikana en pystynyt aavistamaan sitä, mitä on, kun onni jakaantuu ja samalla kasvaa. Niin moni iloitsee kanssani. Niin monenkertaiseksi tämä oma onneni on eteenpäin vyöryessään muuttunut.

Onnenkyynel, joka karkaa läheisen poskelle. Siinä kiteytyy kaikki se, mitä varten olen jaksanut yrittää. Ja nyt olen tässä näin, juuri nyt. Tässä on hyvä olla.