Jotenkin sitä vain jaksaa vuodesta toiseen kuvitella ja haaveilla. Vaikka olisi nähnyt konkreettisesti omin silmin, että haaveen toteutuminen ei mitenkään voi olla mahdollista. Silti jossain syvällä kytee toivo, pienen pieni toivo. Mitä jos sittenkin?
Viime kierrossa raskaaksituleminen oli ensimmäistä kertaa ihan todennetusti mahdotonta. Ei ovulaatiota, ei munasolua, ei vauvoja. Silti. Kun menkat alkoivat, se oli pettymys. Vaikka se oli mahdotonta, petyin silti.
Toinen pettymys tuli puhelimessa. Alkiota ei kerta kaikkiaan päästä siirtämään nytkään. Seuraavakin on epävarmaa. Koska hiihtoloma. Ja koska pääsiäinen. Ja koska muuten vain poliklinikka kiinni yhteen aikaan ja yksityinen klinikka toiseen. En jaksa uskoa tätä enää.
Jos joku lohduttaisi minua nyt sanomalla, että onhan niitä alkioita pakastimessa ja onhan tässä vielä mahdollisuuksia, se ei helpottaisi, ei yhtään. Jos joku sanoisi, että tällä kaikella on varmasti joku tarkoitus, että sitten, kun vihdoin oman lapsen saamme, osaamme varmasti arvostaa sitä, minä huitaisisin. Kyllä minä olen sellainen ihminen, että olisin osannut lasta arvostaa, jos olisin sellaisen saanut ihan tavallisella aikataulullakin. Rakkauteni ei olisi varmasti ollut yhtään sen ohuempaa, vaikka olisin vain lopettanut ehkäisyn, viettänyt miehen kanssa ihania kahdenkeskisiä hikisiä iltoja ja öitä ja alkanut kasvatella vatsaa.
Mahdollisuuksia on. Saan olla onnellinen siitä, että saimme alkioita jopa kolme paria pakastettua. Tottakai. Mutta saan olla myös surullinen siitä, että kuukausi toisen perään kuluu, mitään ei tapahdu, epäonnistuminen seuraa toistansa ja minä vanhenen vähä vähältä. Jokaisen takaiskun jälkeen olen edellistä väsyneempi.
En halua päätyä siihen pisteeseen, etten jaksa odottaa enää mitään. Haaveeni ja toiveeni eivät ole mitään suureellisia. Ihan tavallisia vain. En toivo kohtuuttomia. Ihan maltillisesti vain. Silti tämä toiveeni on elämää suurempi, kaikkea muuta tärkeämpi. Oma lapsi. Siksi se, että hetki hetkeltä toivominen tekee yhä vain kipeämpää, saa haaveet valtaamaan kohtuuttoman ison alan elämästäni, minusta. Välillä tunnen itseni ensisijaisesti vain lapsettomuuden haavoittamaksi naiseksi, tunnen että se määrittelee minua enemmän kuin mikään muu. En haluaisi päästää itseäni siihen. En haluaisi hukata minua.
Mutta kun törmään seinään yhä uudelleen ja uudelleen, käy vastaanpyristeleminen aina vain vaikeammaksi. Jaksan nostaa itseni pystyyn, vielä kerran. Ja huomenna varmasti vielä kerran uudestaan. Mutta en pysty enää lupaamaan itselleni, että jaksan tehdä sen loputtomiin.
Olen niin kauhean väsynyt tähän kaikkeen. Miksi sen piti mennä näin?
7 kommenttia:
vähän samansuuntaista olen myös aprikoinut. Sitä vakuuttaa itse itselleen, jotta jaksaisi toivoa. Sitten sitä vakuuttaa, että jos joku muu vakuuttelisi, ei itse edes usko enää.
Voi kunpa voisin luvata, että kun jatkat yrittämistä, se lopulta palkitaan. Kunpa voisin luvata sen itselleni. En silti voi luvata sitä sinulle, enkä liioin itselleni.
Mutta me taistelemme elämämme kohti sitä jotain muuta sitten, jos ei kerta lapsia tule. Elämän mittainen taistelu(ko). Toivon viimeistä sydämen sopukkaa myöten ettei.
Hengitä, huominen tulee. Hengitä. Anna kaiken muun tulla ulos, vaikkei se tulisikaan.
Lapsettomuushoidoissa on mielestäni raskainta juuri tuo, josta Peikkomagneetti puhui; kukaan ei koskaan voi varmaksi sanoa, että hoidot onnistuvat. Ei auta vaikka miten olisi prosentit puolellamme, silti on aina mahdollista, että hoidot epäonnistuvat. Sen takia niin moni tsemppausyritys tuntuu lähinnä turhalta.
Eihän tätä rääkkiö ikuisesti jaksa, se on selvä. Mutta milloin pitäisi lopettaa? Sitäkään ei voi muuta sanella.
Ainu, olet ajatuksissani. <3
siis *rääkkiä ja *muuta.
Sori kirjoitusvirheistä... syön samalla suklaata... :\
Apua siis *muut! Hävettää ihan...
Ihan kuin lukisin omia ajatuksia. Tunteet on ihan samat. Nyt kolmas (vika) icsi julkisella käynnissä. 5.pistospäivä. en jaksa enää edes toivoa. kaikki tapahtuu jo rutiinilla, välillä ihan unohtaa miksi itseään iltaisin pistelee. *syvä huokaus* ....kumpa tosiaan tietäisi että joku päivä tämä 4v. odotus palkitaan :( mutta kun ei. en enää jaksa toivoa.
Koskettavia ajatuksia. Kaikkien teidän. Pelkään itsekin tuota voimien menetystä, sitä pistetä, että ei oikein enää tiedä mitä tehdä ylivoimaiselta tuntuvan vuoren kiipeämisessä.
Olen aina ollut hyvä sulkemaan mielestäni ikäviä ja vaikeita asioita. Se on ollut suojautumiskeinoni äitini saattohoidossa ja sisareni sairastuttua MS-tautiin. Tiedostan, että teen sitä jollain tasolla nytkin tämän lapsettomustilanteen kanssa. Siksi vielä ei tunnu niin pahalle, vaikka kohta tulee vuosi yrittämistä täyteen ja elettyihin vuosiin luku 39. Eli juuri ne syyt miksi myös tuntuu todella pahalle jos vain annan itseni miettiä noita tosiasioita hetken pidempään.
Täällä muiden blogeissä pääsen paremmin pohtimaan näitä tunteita kuin omissa postauksissani. Siksi teidän muiden blogit ovat minulle niin tärkeitä. Ainu, ihailen suoruuttasi ja rehellisyyttäsi omiin tunteisiisi. Tällä tavalla pysyt koko ajan kosketuksissa itseesi, vaikka se onkin niin raskasta.
Toivon sinulle voimia. Koita jakaa voimiasi niin, että jaksat. Olet ajatuksissani.
Peikkomangeetti, nuo sanasi lohdutti. Luvata ei voi kukaan, ei mitään. Mutta toivoa voi, jos itse ei aina jaksa, niin toisen puolesta. Eikä maailma tähän lopu. Ei edes ikuinen lapsettomuus ole kaiken loppu. Sitten on oltava jotain muuta.
Myytti, olet ihana. <3 Yritän olla ajattelematta prosentteja. Onhan tässä jokatapauksessa lipsuttu jo lapsettomuuden myötä niihin pienempiin prosenttiosuuksiin.
Anonyymi, koita jaksaa. Tuota olen niin monesti miettinyt, että voisin ottaa vastaan monenmoista, jos tietäisin, että varmasti lopulta onnistun. Jos olisi olemassa se takuu ja lupaus. Nyt täytyy vain kuullostella itseään ja koittaa tunnistaa se hetki, jolloin on tarpeeksi. Jolloin ei enää. Toivon sulle kaikkea hyvää.
Blueberry, voi kiitos. Ihanasti sanottu. Ja jos tästä mun vuodatusblogista on sulle omassa kamppailussasi hyötyä, olen iloinen siitä. Kyllä se on itelleni tuonut aika paljon apua omaan ajatusmaailmaan, kun lukee toisten näkökulmia. Ja toisenlaisia lapsettomuusreittejä. Ettei jämähdä tuijottamaan vain omaan suruunsa. Oot mielessä myös!
Lähetä kommentti