Annoin itselleni periksi ja päätin sittenkin lähteä yrittämään lääkkeellistä alkionsiirtoa seuraavaan kuukautiskiertoon. Yrittämistä se tosiaan taas on, hyvin varovaista eikä vielä millään tasolla varmaa sekään. Kunhan kroppani kohta sanelee omat aikataulunsa, pitää minun soittaa sairaalaan ja tiedustella heidän aikataulujaan. Ja sitten vielä miettiä ikiomiani. Niitä, jotka haistattavat pitkät koko lapsettomuudelle ja kaikelle sille, mikä lapsettomuuteen juuri nyt liittyy. Typerännimisille hormonilääkkeille, julkiselle kuukautiskierrolle, pilkunviilaus-aikatauluille, kuumille aalloille ja kipeille sisäelimille. Kun helmikuu vaihtuu maaliskuuksi, minä lähden vuosikausia haaveillulle tyttöjen reissulle kahdestaan rakkaimman ystäväni kanssa, eikä sitä meiltä pilaa mikään.
Voi olla, että sairaala viheltää pelin poikki. Sanoo, että aikataulu ei sittenkään sovi. Voi olla, että aloitan lääkityksen, mutta kroppani ei reagoi toivotulla tahdilla ja joudun keskeyttämään hoidon. Se olisi tosin aika huono vaihtoehto. Tai sitten voi olla, että ennen reissuamme, juuri ennen, pakkasesta sulatetaan yksi kalleimmista aarteistani, että sulatus onnistuu ja saan vihdoin lupauksen ja toivon kannettavakseni.
Ehkä kaikki siirtyy taas tulevaan. Siinä tapauksessa hukutan suruni cavaan ja kuiskuttelen osan taakkaani ystäväni olkapäätä vasten. Ehkä itken ja nauran ja yritän unohtaa. Joka tapauksessa aion pitää hauskaa. Eikä minun tarvitse edes yrittää. Tiedän, että minun on hyvä olla. Että en ole yksin. Ja että pystyn nauramaan, elämään täysillä.
Ehkä matkustan lääkkeet repussani. Sottaan Lugesteroneja hämyisissä vessoissa. Enkä harmittele sitä, en tippaakaan. Juon vissyä ja itken ja nauran. Annan odotuksen ja jännityksen tulla. Annan itselleni luvan uskaltaa luottaa tulevaan.
Onneksi minulla on jotain mukavaa odotettavaa. Hengähdystauko ja pakomatka tahmean kevään keskellä. Olen onnellinen, että sain tällaisen mahdollisuuden. Että lähelläni on ihmisiä, jotka rakastavat minua niin paljon, että haluavat työntää minut lentokoneeseen ja lähettää seikkailemaan, nauttimaan elämästä. Päästämään hetkeksi irti lapsettomuuden murheistani.
4 kommenttia:
Hei! Jäin koukkuun blogiisi, kirjoitat todella hyvin ja koskettavasti. Oletko ajatellut kirjan kirjoittamista? Luettuani blogiasi muutaman päivän ajan olen miettinyt kuumeisesti että apua, mikä neuvoksi teille, eikö kukaan voi tehdä mitään. Pystyisitkö harkitsemaan sijaissynnytystä jos se sallittaisiin jälleen Suomessa? Aivan mielesttömästi tsemppiä ja voimia täältä Keski-Suomen metsistä!!!!
Törmäsin tänään biisiin, joka kolahti, tai sanat olivat niin osuvat..
"
mun on viiltävä ikävä
se on niin jäätävän väkevää
se on mua niskasta pitävää
se on mut nöyräksi tekevä
Miksi rakkaus on ikävää
niin vaativan pitävää
olen täynnä tätä tärinää
Mä tahdon jo kanssasi elämään.
Taloja taloja taloja talo taloja
Majoja majoja majoja maja majoja
On helppoa rakentaa suuria taloja
vaikeaa perustaa rakkauden majoja"
http://www.elonkerjuu.com/
löytyy etusivulta. Olen itkenyt ikävää koko illan... Tiedät kyllä minkä ikävää.. /Ulriikka (pitkästä aikaa, olen pitänyt henkistä taukoa lapsettomuudesta ja pysynyt erossa kaikesta siihen liittyvästä, mutta täällä taas "remmissä" mukana)
Tsemppiä Aino ja ihanaa reissua teille!!
Mä olen jopa välillä miettinyt, että on ihan ok jos asiat siirtyykin eteenpäin. Silloin on vielä sitä toivoa. Nyt, kun odotan lopputulosta kauhun sekaisin tuntein, pelottaa että lopputuloksen mukana katoaa se toivokin. Jotenkin tuntuu että joka asiassa on myös se kääntöpuoli. Toki odottamisella myös lopputulos siirtyy kauemmas.
Halaus Ainu ja uskoa tulevaan <3
Anonyymi Keski-Suomen metsistä, kiitos noista sanoistasi. Sijaissynnyttämiseen suhtaudun myönteisesti, mutta en usko, että siitä meille ehtii apua olla. Mutta kiitos tosi paljon, että kerrot ajattelevasi meidän tilannetta noin. Lämmittää tietää, että yksin ei olla. Kaikkea hyvää sulle!
Ulriikka, mukava kuulla susta. Vaikka toki oisi mukavampaa kuulla, että ette ole enää tässä tilanteessa. Koita jaksaa itkuja ja suruja. Ja sitä viiltävää ikävää. Ja kiitos, mä tiedän, että reissusta tulee ihan mahtava, varmasti.
Turnip, sepä se juuri. Kun ei tätä odottamistakaan jaksa määräänsä enempää, vuotta toisensa perään. Jossain vaiheessa tahtoisi voida olla vähän vapaampi. Voi miten mä sun puolestasi toivonkaan. Suuri halaus. <3 Kunpa voisinkin luvata, että kyllä se tästä teillekin paremmaksi muuttuu. Mutta pitää vain jaksaa odottaa ja yrittää. Ja yrittää olla etukäteen liikaa pelkäämättä.
Lähetä kommentti