lauantai 26. toukokuuta 2012

Yritin olla urhea

Olin ladannut tähän kaiken, koko voimani. Kannoin itseni tämän avulla kevään läpi. Minua auttoi tieto siitä, että toukokuussa vihdoin jotain tapahtuu. Kun vielä reilu viikko sitten hoidon käynnistyminen oli vaakalaudalla, olin kauhuissani. Vasta kun ensimmäinen pistos oli takana, ehdin huokaista. Että tämä on vihdoin totta.

Tiistaina kaikki näytti vielä hyvältä. Munarakkuloita oli kypsymässä 13. Kelpo kavereita kaikki ja oikein hyvä määrä. Lääkäri puhui mahdollisesta punktiosta joko ensi viikon tiistaille tai keskiviikolle. Siksi tämä tuli ihan puskista. En osannut varautua, en ollenkaan. Miten ihmeessä muutama päivä voi romuttaa kaiken?

Makasin lääkärin edessä, lääkäri meni hiljaiseksi ja survoi ultraäänisauvaa syvemmälle sisuksiini. Raapaisi sillä minua sydämestä asti alkaessaan puhua siitä, mitä hyperstimulaatio tarkoittaa. Siitä, miten hän ei saa edes kunnolla laskettua munarakkuloitani, niin paljon niitä on.

Vedin alushousut ylös ja hameen alas. Istuin tuolille mieheni viereen. En vieläkään käsittänyt, mitä on tapahtumaisillaan. Lääkäri pudisteli päätään. Kuuntelin parhaani mukaan. Yritin olla urhea, olla rohkea, pitää pääni pystyssä. Nyökkäilin, että ymmärrän. Että näin kävi, seuraavalla kerralla tiedetään sitten enemmän. Että näitä sattuu. Että kaikki ovat tästä pahoillaan. Että minun terveyteni on tärkeintä. Että hoito on nyt keskeytettävä.

Keskeytettävä? Silloin en mahtanut enää kyynelille mitään.

En pystynyt enää pitämään ulkokuortani tyynenä. Pelkoni oli toteutunut. Kaikki on taas hieman kauempana minusta. Kaikki on taas enemmän vinossa. Paha uni onkin enemmän totta. Ei lasta meille, ei koskaan.

Lapsettomuus tekee kipeää. Hedelmöityshoidot ovat raskaita. Nämä kaksi asiaa olen tiennyt jo vuosia, kauan ennenkuin ne koskettivat minun elämääni millään tavalla. En vain olisi ikinä osannut aavistaa, miten kamalan kipeää lapsettomuus voi tehdä. En sitä, miten se syö ihmisen sisältäpäin. Mitä tarkoittaa, että se rikkoo ihmisen. Kunnes se rikkoi minut.

Ja hedelmöityshoidot. En ole varma, jaksanko minä. Ihan oikeasti. En tiedä. Hedelmöityshoidot eivät ole raskaita. Ne ovat täyttä helvettiä.

21 kommenttia:

Rowan kirjoitti...

Voi Ainu-kulta, kun nyt haluaisin rutistaa sinua ihan oikeasti! Tuo tekstisi viimeinen kappale, niin totta...

Sinä olet nyt todella pettynyt, väsynyt ja surullinen. Sinulla on lupa olla kaikkia noita ja tarvitset aikaa toipumiseen. Niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin. Sinun ei tarvitse vielä tietää, jaksatko käydä hoitoja vielä läpi. Kokemuksesta tiedän, että hoidoista aiheutuneiden isojen pettymysten jälkeen on niin rikkinäinen olo, että ei tiedä, miten sieltä voi nousta. Surulle pitää antaa oma aikansa ja sitten myöhemmin, kun taas jaksaa ajatella myös huomista, voi alkaa miettiä mitä seuraavaksi.

Hoidon keskeyttäminen tuntuu oikeastaan vielä pahemmalta kuin se, että hoito ei tuo tulosta. Kun ei ole edes sitä mahdollisuutta! Yksi hyvä puoli tässä silti on: jos jaksatte jatkaa hoitoja, todennäköisesti tätä hoitokertaa ei julkisella lasketa, joten siltä kantilta katsottuna ei mennyt hoitokerta ihan hukkaan. Tai ainakin näin meidän polilla toimitaan.

En tiedä, auttaako tämä yhtään, kun kerron sinulle näistä omista kokemuksista ja niistä selviytymisistäni, kerro jos se sinua häiritsee. Haluaisin vaan yrittää auttaa edes vähän... Yksi asia, minkä minä olen huomannut itsestäni tämän kivikkoisen hedelmöityshoitotien varrella. Että olen sinnikös kuin mikä! En anna periksi. En ainakaan vielä. Kun on siellä pohjalla ja suru on pahimmillaan, sinnikkyydestä ei ole tietoakaan, mutta sitten se jokin saa taas sieltä ponnistamaan ja menen eteenpäin entistäkin päättäväisempänä.

Toivon sinulle Ainu nyt vaan, että malttaisit kuitenkin nyt ottaa rauhassa ja antaa itsellesi koko se aika, minkä tarvitset suremiseen ja pettymyksen käsittelyyn.

Ainu kirjoitti...

Rowan, kiitos. Olet minulle todella tärkeä tuki. Tahdon kertoa sinulle, että tietäisit, miten paljon nämä sanasi merkitsee. Ja auttaa, että kerrot omista kokemuksistasi. Ei häiritse, päinvastoin. Kiitos, että pysähdyit tämän tekstini eteen ja kirjoitit mulle.

Kyllähän sinä tiedät, miten nämä sanat tulevat ihan suoraan sydämestäni, omasta tuskastani. Tiedät, koska kirjoitat itse siitä samasta.

Nyt on välillä sellainen olo, että saisinko minä nyt edes surra tätä näin, saisinko edes tuntea näin suurta kipua. Saanko ajatella, että en jaksa enää? Että voimani eivät riitä tähän, ei millään.

Juuri noita sanoja Rowan minä kaipasin. Että joku sanoo minulle, että saan ottaa rauhassa ja antaa itselleni aikaa.

Enkä edes tajunnut kysyä lääkäriltä, että lasketaanko tämä kerta hoitokerraksi. En tajunnut yhtään mitään. Eikä minua juuri neuvottukaan, ei selitetty. Ei kerrottu, mitä pitää odottaa, yltyvätkö kivut tästä vielä vai hellittävätkö heti. Ja miten pian rakkulat alkavat poksahdella. Vaikka mitä olisi pitänyt osata kysyä ja sen sijaan minua alkoikin itkettää. En ole ennen itkenyt hoitajien ja lääkärin nähden (mitä ei varmaan ole helppo uskoa verrattuna siihen, miten paljon itkemisestä tännekin olen kirjoittanut). Olen itkenyt aina piilossa, myöhemmin. Itkeminen siinä tilanteessa tuntui jotenkin väärältä ja siltä, että minun pitää vain kerätä itseni äkkiä kasaan ja lähteä kotiin.

En tiedä, annanko periksi. Tuskin. Mutta nyt haluan ajatella, ettei minun tarvitse jaksaa. Kiitos Rowan, sanasi antoivat ajatuksilleni ja tunteilleni luvan tulla. <3 Olet tärkeä.

Anonyymi kirjoitti...

Hei

En tiedä olenko täysin oikea henkilö kommentoimaan sinun tapaustasi. Meillä on yksi lapsi, poika, josta tuli pieni Enkeli 3kk liian aikaisn v. 2010. Olemme aloittamassa lääkehoidot kun sitä toista ei ole kuulunut.

Haluan vain ilmaista tukeni sinulle ja kuinka kirjoituksesi minua itkettävät niin paljon. Haluan todella että että Te onnistutte ja saatte sen oman lapsen syliin.

En voi käsittää miten luonto meitä ihmisiä aina kohtelee. "kaikella on tarkoituksensa" - sanotaan mutta mitä tarkoitusta on tälläisillä asoilla? En tiedä...

En osaa sinua lohduttaa mutta olet ajatuksissani vaikka emme toisiamme tunnekkaan.

Kaikkea hyvää: Riitta

Elina kirjoitti...

Ymmärrän täysin surusi ja pettymyksesi,mutta omasta hyperikokemuksesta voin kertoa etten todella sitäkään kellekkään toivoisi. Nämä hoidot ovat ihan hirveitä.

Pettymyksiä pettymysten perään. Ja samaan aikaan töissä nään päivittäin niitä jotka vahingossa ovat raskautuneet ja vetävät huumeita koko raskausajan. Elämä ei ole reilua. Ei miltään kantilta.

Voimia jatkoon!

Ulla kirjoitti...

Ja taas, itkun tirautin. Ylempänä toiset ovat jo kirjoittaneet sen mitä itse en osaa sanoa. Mutta toivon, että tästä hiljaisesta ajatuksesta saat edes vähän vielä lisää voimia, ilmaa siipiesi alle, jotta jaksat pysyä pystyssä tämän raastavan taakan kanssa. Minä kuitenkin uskon, että vielä Sinua ja teitä onnistaa. Uskon niin kovin ja toivon. Niin kovin, että universumi sitä ei voi olla ohittamatta.
Halata minäkin sinua haluaisin. <3

Kaipaava kirjoitti...

Ajatuksissa olet täälläkin ja kovasti koetan sinulle voimiani lähettää. Itselläni hoidot jatkuu vasta syksyllä ja pärjään ilman niitä siihen asti. Sinä tarvitset niitä nyt enemmän.

Karoliina kirjoitti...

Ainu, mä tiedän et susta tulee vielä äiti. Sut on tarkoitettu äidiksi. Jossain on lapsi, matkalla vielä, joka tarvitsee sua. Ei vielä tässä maailmassa, mutta tulossa. Tiedän ettei tää auta yhtään, mut mä vaan niin vahvasti uskon ja tunnen niin.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia Ainu!
Se hetki, kun kuulet lääkärin sanovan että hoito keskeytetään on aivan kamala.. Seuraavaa kertaa ei uskalla ajatellakaan, pelko senkin epäonnistumisesta on niin suuri. Joka kerta kun menee ultraan, pelkää että taas epäonnistuu. Kun kroppa ei toimi lääkärienkään haluamalla tavalla.. Mutta jostakin sitä uskoa ja halua seuraavaan yritykseen on tullut, kai se lapsen halu ja kaipuu voittaa pelon ja kaikki muut ikävät tunteet mitä niihin hoitoihin liittyy. Itseäni auttoi juurikin se, että on kyse minun terveydestäni, jos minulla ei ole sitä terveyttä niin mitä minulle jää itsestäni?
Toivottavasti löydät vielä tahtoa ja uskoa tähän!

-M

Gurkan kirjoitti...

Ihan hirveältä tuntuu puolestasi. Huonolta tuntuu kaikkiemme odotuksen odottajien puolesta, mutta surusi on tällä hetkellä niin suuri, että sanat yltyvät syvään syvään sydämmeeni. Anna itkun tulla. On ainoa tietämäni tapaa purkaa tällaista surua.

Umpunen kirjoitti...

Hei Ainu,
olen tosi pahoillani puolestasi. Toivon, että jossain vaiheessa jaksat taas kääntää katseesi eteenpäin ja koota voimasi uuteen yritykseen - koska kuten todettu, silloin tiedetään enemmän. Tiedän, että nyt on vaikea uskoa tätä, mutta jonain päivänä pahin kipu helpottaa.

Sitäkin mietin, olisiko teidän mitenkään mahdollista siirtyä yksityiselle puolelle. Tiedän, ettei kaikilla todellakaan ole, mutta kuiten joskus itse kirjoitin, minua helpotti suunnattomasti se, että koin saavani _hyvää_ hoitoa. Kun kirjoitit, ettei kukaan selittänyt tai kertonut, mitä seuraavaksi on odotettavissa, tuli voimakkaasti mieleen oma aikamme julkisella puolella, jossa noin todella oli. Hyvänen aika - enhän edes tiennyt, kenen puoleen kääntyä kysymyksissäni! Nyt sen sijaan koen, että voin milloin tahansa soittaa klinikalle ja saan varmasti vastauksen pienimpiinkin mietteisiini.

Jaksamista! Toipumista!

Ina kirjoitti...

Voi ei, olen niin pahoillani. Ja tätä kun olet niin odottanut. Ei edes sitä kahden viikon jännitystä. Voin hyvin kuvitella, mitä käyt läpi. Muistan vieläkin niin hyvin ne tunteet ja sen pettymyksen, että kroppa petti sitten tässäkin.

Itselläni ongelmat alkoivat hyperissä punktion jälkeen, kun munarakkulat täyttyivät uudestaan nesteellä. Kuuntele siis kehoasi ja hae apua heti, jos vähänkin siltä tuntuu. Itse viivytin asiaa liian pitkään, kun klinikaltakin vaan käskettiin oirekuvauksen perusteella juoda paljon vettä.

Mun keskytetyssä hoidossa menkkojen alkua joudutettiin keltarauhashormoneilla, koska mun kierrot on mitä on. Mutta kai ne rakkulat alkaa poksahdella samoihin aikoihin, kuin punktiotakin kaavailtiin.

Tästä tuli nyt kiireessä kirjoitettu omanapa-diipadaapa, mutta oli pakko kirjoittaa heti jotain. Olet ajatuksissa!

tuuba kirjoitti...

<3

Ainu kirjoitti...

Menen ihan sanattomaksi näistä kaikista ihanista viesteistä, joita tänne on ilmestynyt. Kiitos.

Riitta: Kaikkea hyvää sinullekin. Kiitos kannustuksesta. Toivon teillekin onnistumista toisen lapsen tähän maailmaan tulemiselle. Ja lähetän ajatuksen teidän pikkuiselle enkelillenne.

Elina: Kiitos. Ei tämä reilulta tosiaan tunnu, juuri nyt kovin kipeältä vain niin henkisesti kuin fyysisestikin. Voimia tässä tarvitaan.

Ulmai: Halaus sullekin. Kyllä tässä ihmeellisesti jostain voimia löytyy, tänään ei enää tunnu ihan niin pahalta ja toivottomalta. <3

Kaipaava: Mullakin hoidot jatkuisivat sitten syksyllä. Sinne tuntuu olevan pitkä aika, mutta eipä se toisaalta tässä koko konkurssissa ole aika eikä mikään, vaikka juuri nyt tuntuukin ihan hirveältä. Kiitos tuesta!

Karoliina: Kyllä tuo auttaa. Tekee hyvää, kun toiset jaksaa luottaa silloin kun omat voimat on ihan loppu. Sitten sitä huomaa yhtäkkiä jonain päivänä ajattelevansa taas juuri noin kun sanoit. <3 Nuo on tärkeitä sanoja mulle.

M: Kyllä se taitaa olla juuri noin kuin sanoit. Että se kaipuu lasta kohtaan auttaa jaksamaan taas uudelleen kohdata nämä pelot ja muut ikävät. Tutun kuuloisia ajatuksia kaikki. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi tätä hoidon keskeyttämistäkin vielä tämän kaiken muun lisäksi kokea.

Gurkan: Voi kun olenkin tätä nyt itkeskellyt. Nyt alkaa pahin helpottaa. Tosin se, että huomenna piti olla punktiopäivä, se kirpaisee.

Umpunen: Kiitos myötätunnosta. Meidän elämäntilanteessa tosiaan yksityinen ei ole vaihtoehto, mulla itselläni kun ei oikeastaan tuloja nyt opintojeni takia ole. Olisi varmasti parempi, että kaikki hoidot ja tutkimukset tekisi sama henkilö ja edes samassa paikassa. Nytkin tahtoisin kysyä muutamaa juttua, mutta ei oikein ole mitään paikkaa, josta kysyä.

Ina: Kiitos. Mä olen tuota miettinyt, että kuitenkin niiden jarrupiikkien avulla nuo rakkulat pysyivät kasassa, että kai ne tässä nyt sitten poksuvat, ihana ajatus. Toki siellä on niitä pienempiä, jotka vielä jatkavat kasvamistaan. Äh, olisi jo ohi. Kovin kipeä koko maha ja ihan turhaan. Mutta mitään neuvoja ja ohjeita en tosiaan mukaani saanut, että tässä vain odottelen ja tuskailen. En edes tiedä, miten kova kipu tässä kuuluu asiaan. Mutta kohta tämä on ohi. Kiitos tuesta. <3

Rowan kirjoitti...

Eikö teidän polilla Ainu ole mitään soittoaikoja? Meillä kyllä on soittoajat päivittäin ja silloin saa soittaa ja kysyä kaikista hoitoon liittyvistä mieltä painavista asioista. Aika kummallista, jos teillä ei tuota mahdollisuutta ole. Ja kyllähän lääkärille pitäisi saada aika myös ihan keskustelua varten, jossa mietitään mitä tehdään seuraavaksi. Ei ole todellakaan oikein, että jätetään noin tyhjän päälle roikkumaan. Todella ihmettelen käytäntöjä siellä.

Voi, ihana kuulla, että voit jo hieman paremmin. Muistan kyllä itsekin selvästi, että vielä se viikko, jolloin alkuperäisen suunnitelman mukaan piti olla punktio, oli vaikea. Kun tiettyinä päivinä mietti, että "nyt olisin punktiossa" tai "nyt alkionsiirrossa". Keskeytetyn hoidon jälkeen ei todellakaan _mitään_ enää pidä itsestäänselvänä. Nykyään puhun konditionaalissa kaikista hoitoihin liittyvistä asioista.

Syksyyn on pitkä aika, mutta toisaalta kesällä on sitten hyvä rentoutua ja toivottavasti pystyt ottamaan etäisyyttä tähän asiaan. Ja varmasti saat kerättyä voimia ja uskoa taas eteenpäin! <3

Ainu kirjoitti...

Rowan, on meillä soittoajat, vajaa tunti aamuisin. Mutta joka kerta kun oon sinne soittanut, en ole saanut oikein mitään vastauksia kysymyksiini, lähinnä semmoista hyväntahtoista rauhoittelua. Perjantaina lääkäri oli hyvän aikaa myöhässä, mikä nyt ei mua sinänsä haittaa ja ymmärrän sen ihan hyvin, mutta siitä tuli semmoinen kiireen tunne koko hommaan. Kilttinä ihmisenä noissa tilanteissa mulle tulee sellainen fiilis, että tästä nyt on mahdollisimman sujuvasti päästävä alta pois ja annettava seuraaville tilaa - vaikka eihän se niin oikeasti mene, eikä sitä multa kukaan lääkäri sillätavalla odota. Omituinen tunne vain, että en vain olisi kenenkään tiellä siellä parkuessani.

Ehkä näissä tilanteissa, vaikka itse hoitojen kohteena oleva ei mitään osaa kysyäkään, pitäisi jotenkin perinpohjaisesti tilanne selittää. Oon näitä juttuja ihan ammatillisessa mielessä päässäni tässä pyöritellyt, että jotain hyvää tässä kaikessa on: saan aika korvaamatonta kokemusta potilaana olosta ja näkökulmaa siihen, mitä pitää pystyä ottamaan huomioon ja ajattelemaan sitten kun näitä tilanteita tulee aikanaan työelämässä vastaan. Toisaalta oon myös ajatellut paljon sitä, miten mahdan jaksaa kuitenkaan kätilötyötä. Ja toisaalta taas, että nyt musta ainakin tulee kätilö ja hyvä sellainen. En tiedä. Pää on aika sekava kaikesta tästä. Onneksi tässä aiheessa ei tarvitse mitään päätöksiä tehdä.

Konditionaali on tosiaankin näihin hoitohin kuuluva muoto. Huomenna olisin punktiossa. Loppuviikosta olisin alkionsiirrossa. Kesäkuun mökkireissulla odottaisin raskaustestin tekemistä. Koko ajan on ollut kauhean epävarma olo tästä koko ivf:stä ja kun se nyt sitten meni niin kuin pelkäsinkin, en oikein taas jaksa luottaa tulevaan syksyynkään millään muotoa.

Nyt pitäisi malttaa antaa itselleen aikaa levätä. Oikeasti levätä ilman huonoa omatuntoa. Olisi ihana lähteä urheilemaan pahaa mieltä pois, mutta ei taida ihan vielä olla hyvä ajatus. Mutta kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. <3

Ina kirjoitti...

Oikea asenne, sinä vahva nainen :)

Anabell kirjoitti...

Voi kurjuus! Olen todella pahoillani tästä mitä joudutte kokemaan :( Nää hoidot ei todellakaan ole reiluja vaan kaikki tuntuu koko ajan niin epäreilulta ja niin onkin! Mullakin oli hyperi, munarakkuloita näkyi vikassa ultrassa 42, mutta en olis silloin edes ajatellut, että hoidot voisi sen takia keskeytyä. Näköjään KAIKKI on mahdollista.. Paljon tsemppiä tulevaan!! On teidänkin hetki pakko joskus koittaa!

Ainu kirjoitti...

Kiitos Ina. :) Tuntuukin jo taas vähän vahvemmalta.

Ophelia, kiitos paljon myötätunnosta. Onpas sullakin ollut kamalasti rakkuloita, huh-huh. Ei ole reiluja tosiaan nämä kuviot, mutta eipä nämä jutut reiluudella toimikaan, valitettavasti. Oon toisaalta kyllä sitä mieltä, että lääkärin on keskeytettävä hoito, jos hyperin vaara on ihan selvä, sillä siinä kuitenkin puhutaan oikeasti hengenvaarallisesta oireyhtymästä. Vaikka se keskeyttäminen tuntui ihan kamalalta, niin parempi kuitenkin näin. Olen jo nyt niin kauhean kipeä, etten osaa edes ajatella, miten olisi käynyt jos olisi painettu eteenpäin. Mutta kyllä tää tästä. :)

Myytti kirjoitti...

Ainu, voimia teille!!!! Sen olen hedelmöityshoitojen aikana oppinut, että ihan mitä tahansa voi sattua juuri silloin kun vähiten sitä odottaa. Sen vuoksi en itse enää odota yhtään mitään, jottei pettyisi. Mutta silti pettyy. Ja vaikka koettaa olla itkemättä etukäteen pettymyksiä, ei siihen kuitenkaan pysty. Ja vaikka itkee etukäteen pettymyksiä, ne tuntuvat ihan yhtä kauheilta sitten kun kohdalle sattuvat.

Muista kuunnella itseäsi, omaa kehoasi. Jos tuntuu, ettei kuuppa kestä, ota tauko. Aika tuo etäisyyttä asiaan. Se ei paranna haavoja, mutta auttaa omalla tavallaan.

lalla kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ainu kirjoitti...

Kiitos Myytti. On nämä hoidot kyllä niin epävarmoja, että eipä tässä näköjään oikein voi itseään suojella varautumalla pahimpaan. Nyt kuitenkin olin tosi varovainen kaiken innostumisen kanssa, kun pelkäsin, että jos joku menee mönkään niin petyn liian pahasti. Ja kun mönkään meni, niin sattui silti kovasti. Toisaalta olen iloinen siitä, että kun nyt kävi näin, niin kesätauko pakottaa jättämään hoidot sivummalle. Kun ei ole mahdollisuutta jatkaa tulevina kuukausina, niin jotenkin paremmin pystyy päästämään näistä ajatuksista hieman irti ja olemaan vain.