torstai 10. toukokuuta 2012

Loukatusta naiseudesta

Olen menettänyt jotain naiseudestani. Juuri nyt se tuntuu ehdottomalta ja peruuttamattomalta menetykseltä. Siltä, että jotain on jäänyt taakse, eikä sitä enää takaisin saa.

Menetetty asia on seksuaalisuuteni. Se, miten koen itseni viehättäväksi. Se, miten koen itseni haluttavaksi. Se, miten koen itseni ainutlaatuiseksi. Se, miten koen itseni koskemattomaksi. Se, miten koen määrääväni itse kaikkein intiimeimmistä kohdista vartalossani. Se, miten koen tekeväni itse päätökset siitä, kuka näkee minut, kuka koskettaa ihoani.

Se, miten koskettaminen ei ole enää nautintoa, vaan toimenpiteiden kohteena olemista, operoitavaksi alistumista. Koskettaminen on jotain, mikä pitää suorittaa. Jotta jaksaisin pitää pääni pystyssä vielä seuraavan kuukauden yli. Jotta jaksaisin tehdä vielä seuraavan turhan raskaustestin.

Jotta kestäisin murtumatta vielä seuraavan minua pilkkaavan negatiivisen raskaustestin.

Se, joka minua koskettaa, ei ole mieheni. Pelkään, ettei hän näe enää minua kauniina, ihanana naisenaan, vaan rikkinäisenä ressukkana, joka yhä uudelleen makaa hoitopöydällä tuntemattoman lääkärin edessä. Lannistuneena.

Se, joka minua koskettaa, on lääkäri. Kasvoton, sieluton lääkäri. Lääkäri, joka ei ole edes yksi ja sama, vaan välillä joku toinen, minulle uusi, tuntematon. Niin moni vieras lääkäri jo. Kosketus on heille rutiinia, jokapäiväistä. Eivät he minua kosketa. He koskettavat seuraavaa potilasta. Mutta se kosketus on minulle jotain, joka loukkasi kipeästi naiseuttani. Hajotti sen pieniksi säpäleiksi.

Haluan olla taas nainen. Haluan tuntea olevani ihana juuri tällaisena kuin olen, paras mahdollinen. Haluan olla nainen. Haluan, että rakastamani mies katsoo minua, eikä näe lapsettomuuden rampauttamaa puolikasta naista. Haluan, että hän näkee naisen. Että hän näkee minut ja haluaa minua. Ettei hänen tarvitse olla enää ulkopuolinen eikä hänen tarvitse enää pelätä. Ettei hänen tarvitse enää koskaan sivusta seurata, kuinka hänen elämänsä nainen alistuu ja hajoaa lapsettomuuden alle.

Lapsettomuus on kaikkialla. Lapsettomuus on myös naiseudessani. Se on vienyt naiseudeltani elinvoiman, vallannut pala palalta. Yrittää nielaista sen sisuksiinsa. Mutta vielä se ei ole lopullista. Voin vielä tulla ehjäksi. Voin vielä olla nainen. Haluan tuntea olevani nainen.

7 kommenttia:

Liljaelli kirjoitti...

Kuin suoraan minun pääni sisältä tuo teksti (niinkuin monen muunkin lapsettomuudesta kärsivän).

Ainu kirjoitti...

Kiitos Justiina kommentista. Tämä on aika kurja tunne. Kun miettii, miten miespoloinen on joutunut vierestä katselemaan, kun minä kiemurtelen ja irvistelen kivusta, kun lääkäri ronkkii jalkoväliäni. Kun miettii, miten itsestä tuntuu siltä, että mitä vähemmän yhtään kukaan omaa alapäätä millään tavalla koskettaa, sen parempi. Kyllä se jotain olennaista väkisinkin rikkoo.

tuuba kirjoitti...

Kaikki se syynääminen ja ronklaaminen, se vähän pakonomainen yhtyminen, epäonnistumiset. Kaikki se syö naiseutta. Ja muutakin, mutta myös siis sitä.
Lääkäri lähes joka kerta vielä eri ihminen. Ihminen joka selittää vieressä olevalle opiskelijalle sitä tätä ja tuota ottamatta pätkääkään huomioon sitä joka makaa itku silmässä siinä tutkimuspöydällä odottaen edes joskus jotain positiivista tai kivutonta tai mukavaa käyntiä ja tutkimusta.
Ja että se vaimon ja miehen kosketus olisi sitä Kosketusta eikä sen takana olisi jokin agenda (että täytyy onnistua, onko päivä ja ajankohta oikea, milloinkas viimeksi tätä tehtiin jne).
Niitä aikoja odotellessa. Naiseuden ja vähän minuudenkin palaamista odotellessa.
Kiitos sanoistasi taas.

Ulla kirjoitti...

Voi Ainu <3

Ainu kirjoitti...

Tuuba, juuripa näin. Toivottavasti tämä jäisi sullakin taakse ja alkaisi jokin parempi. Että voisi vain olla ja nauttia. Ettei tarvitsisi kivuta sinne tutkimuspöydälle enää, ei näissä asioissa. Kiitos itsellesi sanoistasi.

Ulmai, <3 Voi sinuakin. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Olen uusi blogisi lukija. Niin paljon tuttua ja kyynelsilmin olen lukenut tekstejäsi. Tältä minustakin tuntuu.

Ainu kirjoitti...

Kiitos, kun luet. Harvemmin palailen itse näihin vanhoihin teksteihin, mutta kommenttisi myötä palasin ja tältähän se edelleenkin tuntuu. Voimia näihin hetkiin sulle haluun toivottaa.