Olen vielä aika kipeänä. En tiedä, kuinka kauan kipeys kuuluu asiaan ja minkä verran sitä pitäisi sietää ja minkäköhän laatuista kipua ja tarkalleen ottaen missä. Mutta kipua minulla on. Olen vältellyt särkylääkkeitä. Haluan tuntea tämä kivun, tehdä tuskasta niin fyysistä kuin se onkin. Ehkä se silloin pienentää henkistä kipua. Ehkä se, että minun petolliseen kroppaani sattuu, ehkä se on pois siltä kivulta, joka rikkinäisessä sydämessäni jyllää.
Typerästi ajateltu, tiedän sen. Ei itseään tarvitsisi ehdoin tahdoin kiusata. Ei kipu jalosta minua mitenkään, ei tee parempaa ihmistä, ei kuljeta minua yhtään lähemmäs äitiyttä. Mutta jostain syystä koen olevani enemmän elossa, tuntevani tämän hetken paremmin. Ehkä sitä kautta myös ymmärrän paremmin, että näin todellakin tapahtui, että mitään odotettavaa ei tullutkaan. Ei tullut punktiota, ei alkioita, ei siirrettävää, ei pakastettavaa. Ei tähtipölyä taivaanrantaan eikä mitään muutakaan söpöstelevää huttua.
Tuli vain kipu ja kivun ystävä pelko.
Aiemmin en ajatellut, että nämä hedelmöityshoidot voivat olla millään tapaa riski minun ruumiilleni. En ajatellut asiaa. Ajattelin vain mahdollisia kipuja ja henkistä puolta, sitä miten hento mieleni ei välttämättä jaksa. Sekä sitä, miten vieraalta tuntuu ajatus hormonien pumppaamisesta kroppaani. Mutta sitä, että asetan vartaloni alttiiksi ylimääräisille riskeille, sitä en ajatellut.
Nyt pelkään vauhkosti yhdessä hetkessä yhtä asiaa, seuraavassa jotain muuta. Tällä hetkellä peloistani eniten pinnalla on ajatus siitä, että mitä jos tärkeät elimeni vaurioittuvat tästä kaikesta jotenkin. Jospa munasarjani eivät kestäkään tämmöistä pahoinpitelyä ja väärinkäyttöä, vaan kapinoivat sitä vastaan, menevät rikki? Repeävät, halkeavat, vääntyvät, kääntyvät, menevät ikuiseen umpisolmuun ja palavat polttavasta kivusta poroksi. Mistä lie tämäkin pelko tulee? Ehkä siitä, miten tunnen niin vierasta kipua sisälläni.
Juuri nyt pelkoni on kovin virkeä ja vahva. Pelon ystävä kipu pitää pelon hereillä ja voimissaan. Silti haluan tuntea kipuni ja pelätä pelkoni. Ehkä huomenna ymmärrän paremmin, ehkä en pelkää enää turhia, ehkä murehdin vain tarpeellisia. Ehkä ymmärrän paremmin, mitä olen tekemässä ja mitä se tekee minulle. Ehkä ymmärrän, mitä jaksan ja mitä en. Ehkä huomenna otan särkylääkkeen ja jatkan elämääni.
Totta on ainakin se, että tämä on ajateltava läpi ja surtava rauhassa. On annettava itselleen aikaa toipua. On saatava itseltään lupa olla rikkinäinen. Muuten jään kierimään tähän takaiskuun ja hellimään omaa epäonneani. Sitä en halua. Siihen en aio jäädä.
9 kommenttia:
Ota se särkylääke nyt. Nyt. Tulet vain kipeämmäksi kivun lieveilmiöistä, lihasjännityksistä ja varoliikkeistä, etkä pysty lepäämään kunnolla. Än, yy, tee. Nyt.
Samaa mieltä. :/
Kiitos huolenpidosta! :) Jotenkin tuntuu siltä, että kaiken tämän rääkin keskellä haluan kuunnella omaa kroppaani ja tunnustella, mitä siinä tapahtuu. En halua lääkitä sitä ainakaan liikaa, vaan maltillisesti. Olen yrittänyt kävellä mahdollisimman paljon, se jotenkin helpottaa oloa. Pahin turvotus taitaa alkaa hellittää ja sitä myötä fyysinen tukalin olokin. Kyllä tämä tästä.
Uskon, että meitä kaikkia vaivaa sama juttu. Kun kroppa pettää, niin sitä haluaa rangaista. Itse olen niin täynnä turvonnutta, kerta toisensa jälkeen epäonnistuvaa kroppaani, että aika ajoin tulee tunne, kuinka sitä pitää rankaista ja kovaa. Nyt syksyyn asti en anna sille anteeksi mitään. Lähden joka aamu lenkille vaikka se kuinka huutaisi armoa. Terveydellä en kuitenkaan aio leikkiä, ethän sinäkään?
Kaipaava, en toki leiki terveydelläni vaan yritän päinvastoin nyt kuunnella kroppaani. Kun kuitenkin nuo lääkitykset on olleet aika raskaita ja pakottaneet sen vähän liian pitkälle, niin haluan nyt jotain pehmeämpää ja oikeamman tuntuista oloa. :)
Ehkä tässä yritän purkaa pois sitä, miten tätä sydämen kipua ei lääkittyä saa, vaan se täytyy koittaa käsitellä rauhassa ja jatkaa sitten eteenpäin. Etten jäisi liian pitkäksi aikaa tätä voihkimaan ja murehtimaan. Kun tämäkin kuitenkin oli vain yksi takaisku muiden joukossa, lopulta.
Voi hyvänen aika, miten hirveän tilanteen eteen olet joutunut! Nämä hoidot ovat hurjia juttuja. Itselläni kypsyi myös niin paljon rakkuloita, että lääkäri ei niitä edes laskenut. Yli 20 kummallakin puolella. Punktioon mentiin silti, ja voin sanoa, että kivut sen jälkeen olivat yhtä helvettiä myös. Luultavasti kuitenkin vain aavistus kivusta, jota koet nyt! Fyysinen kipu kun unohtuu niin nopeasti päättymisensä jälkeen.
Kuten aiemmatkin kommentoijat ovat kehoitelleet, itke pettymys ja väsymys rauhassa, ja ennen kuin huomaatkaan, on jo syksy. Niinhän se Suomen kesä tuntuu menevän, silmänräpäyksessä! Silloin tiedät jo paljon enemmän jaksamisestasi hoitojen suhteen.
Tuo pelko omasta terveydestä tulee varmaan eteen tosiaan vasta tällaisissa yllättävissä tilanteissa. Minä ainakin ymmärsin alkaa pelätä vasta siinä vaiheessa, kun näin sammakonkutua muistuttavat munasarjani ruudulta. Kai se on kuolemanpelkoa, ja myös hallitsemattomuuden pelkoa. Sisälläni kasvoi jotakin, mikä ei ole normaalia. Koin, että munasarjani olivat kuin jokin syöpäkasvain, jonka vain halusin pois.
Tiedän, että tämä on laiha lohtu, mutta itse koitan ajatella olevani kuitenkin onnekas siinä mielessä, että ainakin kehoni reagoi lääkkeisiin. Vaikkakin vaste oli hirmuinen, on varmaan kuitenkin helpompi lähteä säätelemään lääkitystä alas- kuin ylöspäin.
Toivon kaikkea hyvää sinulle!
Ymmärrän niin kovin hyvin sen, että kaikkea fyysistä kipua ei halua tukahduttaa. Jollakin tavalla siihen keskittyminen auttaa henkistäkin kipua pysymään aisoissa. Ehkä tilanne on sama kuin silloin, jos päänsärkyä lääkitsee potkaisemalla tikun varpaankynnen alle. Kun voi keskittyä edes vähän toisenlaiseen kipuun se ensimmäinen on helpompi kestää.
Fyysinen kipu on lisäksi sillä tavalla lohdullista, että sen voi odottaa koko ajan helpottavan.
En ole aikaisemmin ajatellutkaan, mutta ehkä minulle onkin hieman myös hyödyllistä se, että kuukautiskipuni ovat niin kovat. Kun pettymys iskee, joudun noin viikon ajan keskittymään fyysisestä kivusta selviämiseen. Silloin en ehkä ehdi murehtia epäonnistumista niin paljon.
Lapsettomuushoidot ovat rankkoja. Senhän me olemme alusta saakka tienneet. On kuitenkin vaikeaa etukäteen ymmärtää, kuinka rankkoja ne ovat. Hoidot ovat helvetillisiä, eikä onnellisia loppuja noin vaan tapahdu.
Paljon tsemppiä! Toivottavasti kipu (niin fyysinen kuin henkinenkin) alkaa pikku hiljaa taittua. Toivottavasti kesän auringonsäde jonakin päivänä osuu silmiisi ja uusi toivo alkaa taas hiljalleen kasvaa.
Rohkeutta!
Huh-huh, vai on tehty punktio noin rajuilla munarakkulamäärillä. Hirveää. Onneksi mulle ei annettu edes sitä vaihtoehtoa, vaan pantiin peli poikki kyselemättä. Mutta kiitos vertaistuesta, kyllä tässä nimenomaan tuota sammakonkutu-ajatusta tuli itsekin päässä pyöriteltyä, kun munasarjojani kuvaruudulta katselin. Syksyllä varmasti uuden hoidon kynnyksellä tuo ajatus hyvästä vasteesta lääkkeille lohduttaa ja helpottaa. Meidän ei tarvitse käyttää suuria määriä hormoneita, se on hyvä juttu se sentään. Kaikkea hyvää myös sulle!
Illusia, jotenkin noin tuosta kivusta olen tässä ajatellut. Nyt, kun pahin on jo helpottanut, alkaa tuntua siltä, että olen saanut tästä vastoinkäymisestä myös pahimman käsiteltyä. Ei enää satu niin kovasti sydämeenkään. :) Aurinkoa sullekin päiviin, koitetaan nauttia kesästä täysin rinnoin, vaikka syksyllä sitten odottaa seuraava kierros tätä rääkkiä. Toivottavasti se on parempi meille. Kiitos!
Lähetä kommentti