perjantai 18. toukokuuta 2012

Kärsivällisyyttä ei aina palkita

Helmikuussa kävimme sairaalassa ivf-hoitojen suunnittelukäynnillä. Tuolloin tuleva hoitomme ajoitettiin toukokuulle. Olen tässä välissä soittanut poliklinikalle useamman kerran ja kertonut heille kuukautiskiertoni vaiheista ja varmistellut sitä, että pidän heidät ajan tasalla mahdollisesta munasolujen keräysaikataulusta. Ettei vain mikään menisi pieleen.

Keskiviikkona soitin sairaalaan, kerroin, että menkkoja ei vieläkään näy. Sanoivat, että ei hätää, voin soittaa sitten perjantaiaamulla, mikäli alkavat sitä ennen. Että ei hätää, heidän poliklinikkansa on kyllä auki.

Torstaina menkat alkoivat. Äsken soitin toiveikkaana polille. Minulle sanottiin, että mahdollinen punktioni näyttäisi venähtävän viikolle 22 suunnitellun viikon 21 sijasta, että harmin paikka, heidän maksusitoumuksensa hoidot toteuttavan yksityisen klinikan kanssa kattaa vain tietyn määrän potilaita viikossa, enkä minä siihen nyt sitten varmaan mahdu.

Yritin sanoa, että minähän olen tämän ehkäistäkseni soitellut kevään mittaan sairaalaan ja kertonut, missä mennään. Puhelimeen vastannut kätilö vain toisteli, että hoidon ajoitus riippuu kuukautiskierrosta, eivätkä he voi ottaa enempää potilaita kuin heidän sopimukseensa kuuluu. Kyllähän minä sen ymmärrän ja siksi juuri olen soitellut sairaalaan.

Nyt odottelen, että kätilö neuvottelee lääkärin kanssa siitä, mitä voitaisiin tehdä vai voidaanko mitään. Sanoi soittavansa tänään myöhemmin. Ei toki tiennyt, että milloin myöhemmin, kun heillä on kuulemma niin tiukat aikataulut siellä. Niin kuin minä en sitä jo tietäisi.

Keskiviikkona vielä asia vaikutti siltä, että jos vain menkat alkavat, voin aloittaa hormonipistokset tänään. Keskiviikkona sairaalasta vielä kyseltiin, että onko minulla pistosaikataulut selvillä ja reseptit valmiina. Tänään sanottiin, että harmin paikka.

Olen odottanut tätä niin kauan. Kerännyt voimia ja rohkeutta ja yrittänyt jaksaa vielä. Pelännyt, että jokin menee pieleen.

Minulla on lääkkeet valmiina jääkaapissa. Matkustin aamulla toiselta paikkakunnalta kotiin, ihan sitä varten, että pääsen tänään käymään sairaalassa. Olen yrittänyt olla tyyni koko kevään ajan, sen voimalla, että toukokuussa me saamme edes mahdollisuuden tulla raskaaksi, vihdoin kaiken tämän jälkeen. Olen odottanut vuoroani ja ollut kärsivällinen. Tänään kuvittelin voivani viimeinkin aloittaa jo kuukausia sitten suunnitellut pistokset.

Lapsettomuus on tuntunut siltä kuin me seisoisimme pitkässä jonossa, mutta emme pääse eteenpäin. Että meitä etuillaan ja tuupitaan ja tönitään jonosta pois, takaisin sen hännille. Että aika kuluu, mutta me vain seisomme jonon viimeisinä, meidän vuoromme ei tule koskaan.

Nyt minusta tuntuu siltä, että meidät tönäistään konkreettisesti hoitojonosta pois. Että nyt meidän vuoromme oli vihdoin tulossa ja meidät potkaistaan helvettiin koko jonosta.

Nyt istun yksin kotona ja itken.

14 kommenttia:

Hilkka kirjoitti...

Miten tollanen voi edes olla mahdollista?! Ihan käsittämätöntä! Mua kyllä harmittaa ihan hirveesti sun puolesta. Toivottavasti soittavat pian ja pääsette hoitoihin! Voimia...

Vilkas kirjoitti...

Voi ei, onpa todella ikävää :( Harmittaa minuakin sun puolesta. Toivottavasti ne nyt pian soittaa sulle takaisin ja järjestää asian jotenkin niin, että pääsettekin nyt ivf:ään! Mä pidän teille peukkuja vielä <3

Caudensia kirjoitti...

Äääh... teille kävi sitten (melkein) samoin kuin meille :( Mekin odotettiin kiltisti, kun sanottiin, että kyllä hoito touko- tai kesäkuuhun saadaan soviteltua. Sitten kun mentiin suunnitteluun, sanottiin, että potilasmäärät ovat jo niille viikoille täynnä (juuri nuo 21 ja 22 viikot) kun kiertoni mukaan hoitoon olisi voitu mennä. Ainoa tapa miten lääkäri sitä sovitteli kalenteriin, oli että lyhyen kaavan mukaan tehtäisiin pitkä kaava, jolloin aikataulutust a voitaisiin tehdä paremmin. Siellä oli silloin jokin "ehkä" paikka niin sanotusti vielä vapaana viikolla 23, johon me sitten oltaisiin päästy. Mutta me sitten lopulta päätettiin jättää hoito syksylle, koska juuri tuolle hoitoviikolle oli sovittu jo viime syksynä ulkomaanmatka ystävien kanssa. Hoidon aikataulutus oli ärsyttävä takaisku, en toivoisi että teilläkin kohtalona olisi hoidon siirto syksylle. Voi pahuksen pahus..

Ainu kirjoitti...

Kiitos Hilkka, Vilkas ja Caudensia tuesta ja kannustuksesta. Mulle merkitsee paljon tietää, että on ihmisiä, jotka on meidän puolella. Kyllä nyt on niin lannistettu olo, että huh-huh. Ja minä kun yritin tehdä kaiken juuri oikein.

Tuo Caudensia on todella ärsyttävää. Kun laitetaan ensin odottamaan ja sanotaan yhtä ja sitten kun on odotettu, niin homma onkin jo ihan täysin muuttunut.

Nyt alan ymmärtää, mikä ero on olla hoidoissa julkisella puolella tai yksityisellä. Kun on tässä jo matkan varrella useampi ikävä juttu sattunut.

Äh. :(

Karoliina kirjoitti...

Raivostuttavaa! :s

Jadekivi kirjoitti...

Eikä! Ei enää näitä ikäviä tarinoita. Jotenkin tuntuu, että nyt on todellinen surun ja murheen kevät. Ihan liikaa huonoja uutisia.

Olin ennen hoitoihin hakeutumista lukenut paljon yksityisen ja julkisen puolen eroista, ja tuon jatkuvan odottamisen takia päädyttiin lähtemään yksityiselle. Oltiin odotettu jo kolme vuotta, ei jaksettu enää. Talous on toki tiukilla, mutta klinikalla kaikki sujuu kuin tanssi; lääkärit kohtaa meidät ihmisinä eikä osana isoa potilasmassaa ja aikataulut järjestetään aina jotenkin vaikka olisi kuinka kiireistä.

Mä pidän kuitenkin yhä peukut pystyssä, jos teidät vielä saataisiin jotenkin mahdutettua mukaan. Itsekin olen pian 6kk katsellut lääkekasaa jääkapissa ja odotus jatkuu yhä. Meillä tämä sentään johtuu ihan omasta tahdosta (ja taloudellisesta tilanteesta). Olisin aivan hiilenä, jos hoito lykkääntyisi klinikan aikataulujen takia.

Ainu kirjoitti...

Iso kiitos Karoliina ja Jadekivi teillekin myötäelämisestä.

Ystävällinen kätilö teki parhaansa ja sai minut puhuttua sittenkin tälle hoitokierrokselle, vaikka maksusitoumuspaikat olivatkin täynnä. Hänen ansiotaan, että äsken tuikkasin ensimmäisen piikin. :)

Mutta ettei tämä olisi liian helppoa, niin kävi ilmi, että lääkäri oli kirjoittanut minulle Gonal-f:n rinnalle täysin väärän lääkkeen. Sellaisen, että jos olisin sen pistänyt suunnitelman mukaan, niin olisi mennyt piloille koko homma.

Väärä lääke ja oikea lääke alkoivat samalla kirjaimella (Ovitrellea Orgalutran sijaan), muuten toimivat kutakuinkin päinvastoin. Onneksi tämä kätilö huomasi sattumalta senkin. Itse tässä paniikissa en ihan hirveän valppaana osannut olla. Mutta jatkossa kyllä taatusti.

Mutta nyt sitä sitten siis mennään. Hui sentään!

Ina kirjoitti...

Minä jo mietin tekstiäsi lukiessani, että voi kun osaisin jotenkin lohduttaa. Mutta mahtavaa, täältähän löytyikin hyviä uutisia. Ihanaa, kun jotain vihdoin tapahtuu.

Niin ja asiasta toiseen (jostain kommenteista luin aiheesta): Kunpa pääsisit tekemään lastenkirjan tai vaikka useampia. Ja etenkin kunpa sen lukija löytäisi luoksenne.

Karoliina kirjoitti...

Ihanaa että löytyi asiansa osaava ja ystävällinen kätilö!! Ja ohhoh mikä virhe lääkäriltä määrätä väärä lääke.
Niin toivoisin, että teillä nyt onnistaa...!

Ihan mielenkiinnosta haluaisin kuulla, siis vaikka asia ei ole nyt ollenkaan ajankohtainen, että oletteko harkinneet koskaan adoptiota mikäli hoidoista ei ole apua? (sydämestäni soisin että on)
Oma siskoni ja hänen miehensä eivät saaneet biologista lasta ja heille on nyt tulossa toinen adoptiolapsi <3 (siksipä kai tämä blogimaailmakin koskettaa, kun läheiset ihmiset käyneet läpi näitä asioita)
Itse olen nyt siskoni ihanan pojan kummi <3 Ja odotan innolla toista poikaa Suomeen.

Ainu kirjoitti...

Kiitoa Ina tuesta. Täällä on jo kovaa vauhtia hommat käynnissä ja ihan hirveästi jännittää. Ihanasti sanoit tuosta kirjoittamisesta. Ehkäpä vielä joskus on joku, jolle minä kirjoitan ihan ikioman satukirjan. :) Nyt ainakin ollaan konkreettisesti lähempänä sitä mahdollisuutta kuin ikinä ennen. Huijui!

Karoliina, onneksi tosiaan se kätilö otti asian hoitaakseen. Ja huomasi lääkesähläykset. Kaikkea sitä sattuukin. Tuosta adoptiosta, kyllä sitä on tullut ajateltua. Olen sillä kannalla, että nämä hoidot katsellaan niin pitkälle kuin oma jaksaminen riittää ja surraan tätä surua rauhassa. Sitten, kun aika on oikea, olen valmis lähtemään yrittämään adoptiota.

Olen myös käynyt adoptioinfossa Pelastakaa lapset ry:llä, ihan saadakseni konkreettista tietoa siitä prosessista. Eli mielessä se on. Onpas ihanaa, että siskosi on saanut lapsen adoptoimalla ja vielä toinenkin tulossa. <3 Jänniä vaiheita teillä siellä. :)

Rowan kirjoitti...

Huh, mitä käänteitä siellä! Kyllä on vain ja ainoastaan oikeus ja kohtuus, että teidät mahdutettiin hoitokierrokselle mukaan. Olisi ollut tosi iso moka, kun hoito on luvattu ja sitten ei muka mahdukaan. Ei julkiseltakaan tuollaisia mokia voi hyväksyä, ja hyvä että järjestivät asian.

Kyllähän se on aika kirjavaa tuo julkisen touhu ja riippuu niin siitä, missä satut asumaan. Meillä ei IVF-jonoja ole oikeastaan ollenkaan ja odottelut johtuvat aina polin tauoista tai sitten esim. jonotuksesta laparoskopiaan (kuten meillä nyt) tai muista potilaasta johtuvista syistä. Esim. just lyhyellä kaavalla se oma kierto voi sotkea aikataulut :/

Onneksi vielä tuo lääkeasiakin järjestyi, siinä olisikin ollut ihmettelemistä, jos Gonalin kanssa olisit pistellyt vielä Ovitrelleäkin menemään tässä vaiheessa :O Juu, kyllä kannattaa itsekin olla tarkkana näissä asioissa, mutta tokihan se viimeinen vastuu on lääkärillä eikä näitäkään kommelluksia saisi sattua.

Nyt kovasti tsemppiä pistelyihin ja innolla odottelen tietoa, miten homma etenee! Halaus! <3

Ainu kirjoitti...

Juu Rowan samansuuntaista täällä, ei meidänkään olisi tarvinnut varsinaisesti jonottaa tähän ivf:ään, mutta minun työharjoittelu toisella paikkakunnalla ja miehen työkeikka toisella paikkakunnalla siirsivät aikatauluja siitä helmikuun suunnittelukäynnistä tänne toukokuulle. Ja jotenkin kohtuuttomammalta se tuntui (kun luulin, että tämä jäikin nyt sitten väliin), kun olimme sopineet kaiken jo muutama kuukausi sitten ja ihan hyvässä hengessä. Äh.

Mutta huomenna pääsen ultrattavaksi (siis mitään 0-ultriakaan ei mulle tehty, kuten ei myös ultrailtu inseminaatioiden yhteydessä) ja saan oikeat reseptit kouraan. Kolme piikkiä on takana ja aavistelin oikein siinä, että kroppani reagoi aika vahvasti näihinkin hormoneihin. Tunnen nyt jo olevani kunnon hautomakone jättimahani kanssa. En tajua, mistä se tuohon paisui. :D

Kiitos tuestasi, täällä mennään nyt eikä meinata. <3 Jännittää kauheasti ehkä siksikin, kun tämä on meidän ensimmäinen ivf.

Karoliina kirjoitti...

Kiitos vastauksestasi :) Arvelinkin sinun vastaavan tämänsuuntaisesti. Täällä ollaan peukut pystyssä teidän hoitojen suhteen :)

Ainu kirjoitti...

Kiitos Karoliina ittellesi kiinnostuksestasi. :) Ja kiitos vielä myös hoitojen myötäelämisestä.