sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Hieman helpompaa koskettaa

Neljän viikon työrupeama uudessa paikassa on takanapäin. Lapsettomuuteen liittyviä tunteitani sivuavia keskusteluita pääsin kokemaan kolmesti.

Ensimmäisessä keskustelussa kerroin opiskelevani itse asiassa kätilöksi enkä suinkaan ensisijaisesti sairaanhoitajaksi. Työkaverini innostui, jutustelun lomassa kertoi, että hänellä on kaksi tytärtä. Kysyi, onko meillä lapsia. Vastasin, että ei ole. Keskustelu jatkui niin kuin normaalit keskustelut jatkuvat. Minulle jäi hyvä mieli.

Toisessa keskustelussa ikäiseni poika kysyi, onko meillä lapsia. Minä vastasin, että ei ole lapsia, ei. Hän alkoi jaaritella siitä, miten vauvakuume minutkin varmasti valtaa ennemmin tai myöhemmin. Että kaikki naiset haluavat lapsia. Nimenomaan kuumeisesti. Naisille tulee vauvakuume, viimeistään tietyssä iässä. Että kyllä minäkin varmasti vielä joskus. Myöhemmin hän hehkutti mennyttä isänpäivää ja tulevaa äitienpäivää ja mietti, että pitäisikö hommata lahja vaimolle ja minkäköhänlainen lahja ja mistähän se tykkäisi ja pieni tytär on sitten aivan ihana. Mutisin epämääräisesti jotain siitä, miten kyllä lapsi olisi varmasti kiva, onnittelin häntä omasta ihanasta tyttärestään. Oloni oli epämukava, halusin pois.

Kolmas keskustelu käytiin tänään. Kahvitunnilla alettiin ruotia, miten kaikki ihmiset eivät vain pysty elämään vanhempina. Ja miten jotkut taas eivät lasta saa, vaikka haluavatkin. Siihen perään sateli viisasteluja siitä, miten moni on saanut lapsen vasta kun on lakannut yrittämästä. Miten kannattaisi vain lopettaa stressaaminen. Miten stressi estää raskaaksitulon. Miten raskaaksi tullaan silloin, kun sitä ei sen enempää ajatella.

Yleistä nyökyttelyä ja muminaa. Joo, niin se on. Stressaamisen kun lopettaa, niin se on siinä. Stressi on syyllinen. Lasta toivovien ei pitäisi stressata, kyllä se sillä hoituu.

Olin hiljaa. Katselin seiniä.

Työpäivä päättyi. En lähtenytkään suoraan kotiin, vaan toiseen suuntaan, hautausmaalle. Paikkaan, jossa tiesin olevan muistokivi lapselle, jota emme saaneet. Etsin oikeaa kiveä ja löysin sen. Istuin penkillä ja katselin tekstiä. Lapselle, jota emme saaneet. Kyyneleet valuivat poskilleni. Ohitseni käveli vanha nainen. Hän katsoi minuun, katsoi minua silmiin, sanoi "täällä on sentään kovin kaunista ja hiljaista" ja jatkoi matkaansa.

Minä nyökkäsin ja hymyilin. Nainen meni menojaan. Kävelin muistolaatan luo ja hipaisin sitä. Seisoin siinä ja itkin.

Jokin muuttui. Surusta tuli taas hivenen todempaa, hieman helpompaa koskettaa. Jostain kumpusi vihdoin varmuus siitä, ettei tämä suru ole ikuisesti näin väkevää. Että asiat muuttuvat, suuntaan tai toiseen. Tiesin, ettei minun kuitenkaan tarvitse jäädä tähän suruuni kellumaan. Vaikka en koskaan sulje näitä tunteita itsestäni pois, ne eivät määrittele koko elämääni. Vaikka mikään tuleva ei saa minua unohtamaan tätä tuskaani, se ei hallitse minua ikuisesti. Voin selvitä tästä ja enemmästäkin.

Juuri nyt satunnaiset lapsikeskustelut tuntuvat pahalta, saavat päiväni järkkymään sijoiltaan. Minun ei tarvitse hävetä sitä, ei paeta sitä. Tämä minun suruni on totta. Todellista. Juuri nyt on minun aikani surra.

10 kommenttia:

Vilkas kirjoitti...

Nuo on kyllä niin vaikeita ja inhottavia tilanteita. Ei tiedä mitä sanoisi ja haluaisi vaan jotenkin päästä pois tai vaihtaa aihetta paljastamatta kuitenkaan itseään.

tuuba kirjoitti...

Olen jo etukäteen miettinyt (tyhmääkinkö jopa sellainen) että miten suhtaudun seuraavaan keskusteluun puhumastasi aiheesta. Että onko minulla kanttia sanoa tilanteemme ja puhua asiasta vai nyökyttelenkö vain ja itken itkuni sitten kun keskustelu lakkaa. Vai lähdenkö vain pois toivoen ettei keskustelu käänny minuun.

Vauvakuumeet ja stressit, niillähän tämä asia ratkeaa. Tai stressaamattomuus. Tästä aiheesta voisin avautua enemmänkin mutten sentään sitä tänne ala purkamaan :)
Kiitos teksteistäsi, puit taas tuntojani sanoiksi.

Ainu kirjoitti...

Vaikka olen hyvin avoin tästä tilanteestani, niin jotenkin tuolla ei olisi tullut kyllä mieleenkään avata suutani ja kertoa, missä mennään. Ei ollut mikään kovin lämpöinen tunnelma noin ylipäätäänkään siellä. Aiemmin puhuin lapsettomuudestani harjottelupaikoissani ja lopputulos oli todellakin odottamaton. Molemmista tilanteissa sain yllättäen vertaistukea, kummallakin ihmisellä jolle kerroin, oli asiasta omakohtaista kokemusta.

Mutta tosiaankin vaikeita paikkoja. Tänään taas meni kyllä pasmat jotenkin ihan sekaisin.

Tekisi kyllä mieli tuollaisiin liian kärkkäisiin uteluihin sanoa, että ei todellakaan minulla mitään vauvakuumetta ole eikä tule. Että vauvakuumeesta olen siirtynyt jo ajat sitten jonnekin aivan muualle. Jotenkin on alkanut koko sanakin ärsyttää. Ihan tässä alkaa stressiä pukata :D

Belly kirjoitti...

Mainiosti kirjoitettu. Aina kun on osallisena lapsia tai lapsettomuutta sivuavissa keskusteluissa, niin tunnelma voi olla hyvinkin erilainen. Se riippuu niin useasta tekijöistä. Ehkä niihinkin voi olla hyvä kuitenkin joutua; olisi absurdia joutua johonkin kuplaan, jossa muiden puheet eivät koskettaisi ollenkaan. Joskus jää huono maku suuhun, mutta niihin keskusteluihin ei kannata jäädä jälkeenpäin lillumaan. Vanha rouva sanoi minusta kauniisti hautausmaalla - vaikka tilanne oli osaltasi surullinen niin tuo kuulosti hyvin myötäelävältä kommentilta näin luettuna ainakin.
:)

Ainu kirjoitti...

Kiitos Belly. :)

Joo, tuo hetki hautausmaalla oli näin jälkeenpäin ajateltuna kuin suoraan jostain elokuvasta. Minä siinä tunteideni vallassa, vanha nainen kävelyllä hautausmaalla, sen oloisena, että paikka on tullut vuosien varrella hänelle todella tutuksi, tärkeäksi, henkilökohtaiseksi. Tuntemattoman ohikulkijan myötätuntoinen kommentti minulle hetkenä, jolloin sitä todellakin tarvitsin. Nainen näki suruni, halusi osoittaa minulle tukea ja teki sen kauniilla tavalla. Pieniä asioita, mutta niin kovin tärkeitä.

Jotenkin eilinen kasvatti minua eteenpäin. Jonain päivänä nuo keskustelut eivät enää satuta niin pahasti. Uskon siihen. Vaikka nyt suru tuntuu vain kasvavan hetki hetkeltä, ei se tule elämääni ikuisesti hallitsemaan.

Rowan kirjoitti...

Todella mahtavaa, Ainu, että tiedostat, että nyt on aikasi surra ja annat itsellesi luvan tehdä sen ihan rauhassa. Ihailtavaa on myös se, että osaat kuitenkin jo katsoa eteenpäin, ettei tämä pahin suru hallitse ikuisesti. Tämä kirjoituksesi antoi taas minullekin voimaa ajatella hieman eteenpäin.

Toden totta, tuo hautausmaakohtaus on ihan kuin suoraan elokuvasta! <3 Itse asiassa kun luin sitä, kuvittelinkin sieluni silmin näkeväni sinut istumassa kyynelsilmin ja sen vanhan rouvankin siinä. Ja se kuva jäi mieleeni surullisuudestaan huolimatta jotenkin lohduttavana.

Kiitos taas, Ainu!

Myytti kirjoitti...

Anna kyynelten tulla, itkeminen auttaa. Ainakin hetkeksi. Monesti tekisi mieli kysyä pitkään yhdessä olleilta (tutuilta;)) lapsettomilta pareilta kysyä, ovatko he lapsettomia vapaaehtoisesti vai onko taustalla jotain muuta, mutta eihän sitä kehtaa mennä kysymään. Haluaisin vain ilmaista, että vertaistukea olisi tarjolla, että tiedän mitä lapsen kaipuu on.

Ainu kirjoitti...

Ihania sanoja taas sinulta, Rowan. Jotenkin sitä vain huomaa surun muuttavan muotoaan pikkuhiljaa. Ehkä koko ajan hieman ylianalysoinkin itseäni tämän kirjoitteluharrastukseni myötä, mutta se helpottaa oloa. Pystyin tänään ostamaan myös pienen lelun uudelle vauvalle. Ehkä laitan sen postiin, ehkä vien sen perille itse, saa nähdä. Kuitenkaan se ei tehnyt kauhean pahaa. Ja onpas hauska kuulla, että tuo hautausmaakohtaaminen herätti sinussakin lohduttavan kuvan mieleesi. Elämän pieniä suuria hetkiä. <3

Myytti, joskus olen tuota hieman miettinyt, ystäväni on aiheeseen myös mielipidettäni kysellyt. Että voisiko kysyä toisten lapsettomuudesta suoraan vai ei. Ja oikeuttaako muka oma lapsettomuuteni minua yhtään sen enempää aiheesta edes kyselemäänkään? Satuttavathan kaikenlaiset lapsi-utelut syvästi. Olisiko se sen korrektimpaa, vaikka taustalla olisikin vilpitön halu kertoa, että minä ymmärrän? Ehkä kuitenkin se on kovin tapaus- ja ihmiskohtaista. Pitäisi olla oikeat ihmiset ja oikea hetki.

Ja kyllä, itkeminen auttaa. Juuri nyt esimerkiksi minun on todella hyvä olla. Ihmeen hyvä. :)

Anonyymi kirjoitti...

Stressiteoriasta keskusteltaessa voi muistuttaa siitä, että sodissa raiskatut tai jatkuvan väkivallan kohteena elävät naiset saavat myös lapsia. Eikö heillä ole sitten stressiä?

Ainu kirjoitti...

Anonyymi, onhan se noinkin. Tosin en voi mitenkään edes kuvitella saati verrata omaa onnellista elämääni oikeasti kaltoinkohdeltujen naisten kokemuksiin (mutta ymmärrän toki, että et tätä niin tarkoitakaan).