Kyytiläinen

Eilen sain etuoikeuden katsella ulträänilaitteen ruudulta, miten kohdussani tuikahti pieni valkea häivähdys. Niin ohut ja hento lupaus jostain, että aikakin pysähtyi hetkeksi ympäriltäni, jotta ehdin kunnolla nähdä sen, ehdin kuulla, mitä se minulle kuiskasi. Sisääni siirrettiin pientäkin pienempi kyytiläinen. Nelisoluinen elävä ihme.

Nyt minun on oltava varovainen. Perääni soiteltiin erikseen vielä sairaalasta, varmistettiin, että tiedän tarkalleen, mihin mennä hädän hetkellä. Huolehdittiin, että viikonlopun yli päivystysvuorossa olevalla lääkärillä on saatavilla tieto siitä, että minut täytyy ottaa erikoissairaanhoidossa vastaan. En saa nostella asioita, en ponnistella. Minun käskettiin juoda, paljon. Hyperin riski on suuri ja näköjään se otetaan vakavasti. Minusta pidetään huolta.

Loppujen lopuksi pakastukseen asti päätyi kuusi hienoa alkiota. Olen äärettömän kiitollinen jokaisesta.

Eikä kohtuni ole enää tyhjä. Sieltä kuului pieni kuiskaus, lupaus alkavasta elämästä. Näin sen itse omin silmin, näin miten se vilkutti minulle. Pyysin sitä tarttumaan kiinni. Voi kunpa se tarttuisi kiinni.