Perillä

Liikutun välittömästi, kun ajattelen häntä. Hän on saapunut luoksemme vihdoin niin pitkän matkan takaa. Onko hän väsynyt? Tunteeko hän matkan itsessään? Vai unohtaako, onko jo unohtanut? Onko hän heti niin kuin muutkin?

Entä jos toivon häneltä liikaa? Kasaan vuosien odotukset häneen? Rakennan surusta ja kaipauksesta mielikuvan jostain, jota hän ei koskaan ole ollutkaan, ei tule ikinä olemaankaan? Ei hänen tarvitse täyttää minun toiveitani, olla minun mielikuvitukseni tuote. Hän on mitä on, huolimatta siitä, että häntä on odotettu niin kauan. Huolimatta siitä, että rakastin häntä niin paljon jo silloin, kun hän oli vain pelkkä haave ihoani vasten.

Osaanko olla äiti juuri hänelle? Osaanko olla äiti? Onko sieluuni jäänyt niin suuri kuoppa kaikesta kivusta ja ikävästä, että sen korjaaminen vie liikaa voimaa? Yritänkö paikata sen kuopan hänellä? Yritänkö lääkitä hänellä itseäni, vaikka hän ei ole minulle velkaa mitään?

Entä jos hän ei tullut yksin? Entä jos he tulivatkin käsi kädessä? Ehkä siksi matka oli niin pitkä? He kannattelivat toinen toistansa, matkalla luoksemme. Siksi se kesti niin kauan. Täytyi odottaa, että toinenkin oli valmis.

Vielä neljä päivää. Sitten tiedän. Tiedän, missä hän on. Tiedän, onko heitä sittenkin kaksi. Kyllä minä jaksan odottaa. Ei ole kiire, ei mihinkään. Minä tunnen, miten kipu ja ikävä hälvenevät pois. Minä tunnen, mitä on päästää niistä irti. Minä tunnen, että olen vihdoin perillä.

Tässä olen

Hämmentää. En ole oikein tiennyt, mitä tänne kirjoittaisin, mistä kertoisin. Minua ei huvita jakaa kellekään yksityiskohtia siitä, mihin kohtaan kropassani raskaus tarkalleen sattuu. Mutta ehkä siitä haluan kertoa, miten kipu ei ole ikinä ennen tuntunut näin mukavalta.

Ei se anna hetkeksikään unohtaa. Vihlonta, jomotus ja kuvotus saavat minut tuntemaan itseni aivan uudella tavalla. Hoitojen aikaan lääkityksen aikaansaama turvotus oli tuskaista. Nyt olen aivan yhtä turvonnut, mutta se on ainoastaan ihanaa.

Olen saanut lahjaksi muutaman äitiysvaatteen. Tänään ostin kirpputorilta vielä kahdet housut, sillä omat vaatteet kinnaavat ikävästi vyötäröltä. Housuja hyllystä penkoessani minusta tuntui siltä, että olen jotenkin väärin perustein liikkeellä. Hiippailin kuin varas, pälyilin ympärilleni. Huomaako joku? Katsooko pahasti? Näytänkö edelleen siltä, että tänne en kuulu? Kuulunko edes? Kuvittelenko vain kaiken? En meinannut uskaltaa kysyä ääneen, missä voisin housuja sovittaa. Sanat tahtoivat juuttua kurkkuun. Niitä ei ole aiemmin edes ollut minun maailmassani. En voi uskoa, että se olen minä.

Mutta se olen. Tässä olen minä. Rinnat turvonneina, olo kuin krapulaisella. Koko ajan niin väsyneenä, että silmät ei meinaa pysyä auki. Säntäämässä vessaan, kun kuvotus varoittamatta iskee kesken työaamun. Kaivelemassa sadatta kertaa kyynelsilmin laboratoriosta saatua paperia ulos ryppyisestä kirjekuoresta. Sitä paperia, joka aukottomasti kertoo, että minä olen nyt raskaana.

Tässä olen minä. Jalat muutaman sentin irti maasta. Niin onnellisena, etten ole tällaista tuntenut koskaan.

Pumpulissa

Olen ihmeellisen luottavainen. Niin onnellinen, että joka kerta, kun pysähdyn asiaa ajattelemaan, sydän kuplii silkasta riemusta.

Olen turvassa. Siitä luottamukseni varmasti kumpuaa. Lapsettomuuspolullani takanani on vain jäytävän pitkää odottamista ja siihen liittyviä pettymyksiä. Koskaan en ole ollut ensin raskaana ja sitten menettänyt. Niin kauan kuin vaan saan elää tätä turvallista elämää, tunnen olevani suojassa. Ja juuri nyt olen siellä. Pumpulihötön ympäröimänä. Ja minä haluan painautua sitä pumpulia vasten. Minä painaudun.

En kiirehdi kohti tulevaa ultraa. En ainakaan vielä. Menneet vuodet ovat pakottaneet minut analysoimaan itseni puhki, raapimaan kynnenaluset verestäen piilotettuja voimavaroja mieleni kätköistä. Että jaksan vielä yhden takaiskun ja vielä seuraavankin. Nyt tuo sisimpäni perkaaminen osoittaa, miksi kaikki on ollut sen tuskassa rypemisen arvoista. Tiedän, missä ovat ne pisteet sydämessäni, joiden avulla malttaa ja luottaa tulevaan. Tiedän täsmälleen, mikä on tällä hetkellä tärkein minusta itsestäni kumpuava voimavara. Siihen minä luotan ja nojaan ja jaksan odottaa.

Ja ulkopuolelta tuleva voima on aivan oma tarinansa. Se, miten moni ihminen, niin läheinen kuin kaukainenkin iloitsee puolestani. Minä olen tässä, vuosien tuskan ja epätoivon jälkeen raskaana. Kertaakaan näiden vuosien aikana en pystynyt aavistamaan sitä, mitä on, kun onni jakaantuu ja samalla kasvaa. Niin moni iloitsee kanssani. Niin monenkertaiseksi tämä oma onneni on eteenpäin vyöryessään muuttunut.

Onnenkyynel, joka karkaa läheisen poskelle. Siinä kiteytyy kaikki se, mitä varten olen jaksanut yrittää. Ja nyt olen tässä näin, juuri nyt. Tässä on hyvä olla.

Sukat

Onnentunne on uskomaton.

Lähdin vaatekauppaan, vauvanvaateosastolle. Vihdoin uskalsin koskettaa. Ojensin käteni kohti valkoisia sukkia. Niin pieniä ja silti ne kestivät kosketukseni. Ja minä kestin koskettaa niitä. Ennen se repi minut rikki ja haavani auki. Nyt se sai nousemaan lentoon. Rakentamaan pilviin linnan ja haaveisiin majan. Ajattelemaan tulevaisuutta pieninä välähdyksinä. Sellaisina välähdyksinä kuin tieto siitä, että meidän vauva tarvitsee sukat. Jonain päivänä meillä on vauva ja se tarvitsee sukat. Pienet sukat.

Meille tulee vauva. Olen raskaana. Minusta tulee äiti. Kuiskin noita lauseita ääneen. Ne tuntuvat niin pehmeiltä kielen päällä. Saavat minut hymyilemään, sulamaan nauruun. Raskaana.

Enkä halua pelätä. Tämä hetki on nyt juuri tässä ja haluan nauttia siitä. Tästä hetkestä ja tätä seuraavasta. Näistä jokaisesta. Niin kauan olen odottanut, että nyt pidän näistä kiinni. Hetkistä, jolloin muistan salaisuuden.

Minä olen raskaana.

Vauvanvaateosastolla katselin pieniä pupusukkia ja annoin kyyneleiden valua. Vihdoin tämä on totta. Jätin sukat kauppaan, mutta jonain päivänä vielä. Jonain päivänä minulla on vauva. Silloin minun vauvani tarvitsee sukat.

Silloin minä olen äiti.

Kiitos

Luen onnentoivotuksia, niitä tänne jätettyjä ja hymyilen. Silmäkulmat märkinä hymyilen. Viime päivinä en ole lakannut hymyilemästä muutenkaan, en hetkeksikään, en edes nukkuessani. Mutta tämä tuen määrä on vielä jotain enemmän.

Luen yhä uudelleen ja uudelleen, miten tutut ja tuntemattomat tahtovat iloita kanssani. Kiitos. Jokaiselle, jokaisesta. Niin kauniita sanoja, niin varauksetta minun puolellani. Minun puolestani. Kiitos, kun seisotte rinnallani.

Kipeimpien päivien ja lohduttomimpien öiden aikaan olen ollut varma siitä, etten selviä tästä. Että kaadun ja loukkaan itseni niin pahasti, etten ole lähelläkään ehjää enää koskaan. Niinä hetkinä olen saanut tukea täältä.

Nyt astuin kuilun reunalta toiseen suuntaan. En kohti pohjaa vaan kohti tuntematonta. Jokainen askeleeni on varovainen, mutta olen pystyssäpäin, yhä vain.

Niin monta ihmistä on toivonut puolestamme ja nyt iloitsee vuoksemme. En voinut kuvitellakaan mitään tällaista. En mitenkään. Kiitos, kun olette siinä.

Tänään

Malttamattomuutta. Tärisevät kädet. Kyyneleitä. Naurua. Salpautuva hengitys.

Kaksi viivaa. Ei epäilystäkään.

Raskaana.

Tänään en pelkää mitään.

Neuvoton

Olen vannottanut hiljaa itselleni ja moneen kertaan ääneenkin, että järjen mukaan ei kannata ajatella mitään mahdollisia raskausoireita, ei tällaisessa tilanteessa. Estrogeeni- ja progesteronilääkitykset jo sinänsä aiheuttavat minulle niin raskaat haittavaikutukset, että olisi täysin mahdotonta erotella niitä minkäänmerkkisistä raskausoireista. Ennenaikainen testailu on ainoastaan pöhköä ja kuormittavaa. Neljäntoista päivän odottaminen ei ole aika eikä mikään. Ei se ole. Oikeasti ei ole. Jos ensin odottaa kuusi vuotta, niin mittasuhteet muuttavat muotoaan, eikä kuukausikaan enää merkitse yhtään mitään.

Hirveän hyviä periaatteita. Varmaan. Niin kauan, kunnes ne räiskähtävät pirstaleiksi. Eikä edes hillitysti yksi kerrallaan vaan isoon ääneen rymisten kaikki yhtäaikaa.

Alavatsani on tulessa. Vasen rintani on pinkeä ja suuri ja kipeä. Olen voinut pahoin. Toki voin pahoin jo ennen alkionsiirtoakin, mutta ei se niin tarkkaa ole. Nukuttaa. Koko ajan. Paitsi aamuöisin, silloin olen vain hermostunut. Kahvi maistui oudolle. Laitoin siihen tosin maitoa, mitä en yleensä tee. Mutta jotenkin teki nyt mieli sillä tavalla.

Syksyllä tilaamieni ovulaatiotestien kylkiäisiksi lähetettiin kaksi ilmaista raskaustestiä. Silloin loukkaannuin niistä verisesti. Ovulaatiotahan minä joudun olosuhteiden pakosta testaamaan, en mitään raskautta. Paiskasin testipolot vessan kaappiin. Ne tuntuivat puukon pyörittämiseltä ontossa kohdussani.

Nyt ne testit polttelevat käsissäni. Voisikohan sitä? Milloinkohan sitä voisi? Voisinko minä? Entä jos tulos on negatiivinen? Entä jos se on positiivinen?

Sain sairaalasta postia, jonka mukana oli tuloste viime lääkärikäyntini tekstistä. Siinä mainittiin ylimalkaisesti, kuin ohimennen endometrioosilöydökset. Meinasin tukehtua siihen paikkaan. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään mistään endometrioosista. Selittämätön lapsettomuushan tämän piti olla.

Tutkin ivf-kierrokseni pistosaikataulua. Siinä mainittiin hedelmättömyyden syy koodilla, jonka tarkistin. Naisen ovulaatiohäiriö.

En ymmärrä. Kenestä nuo paperit kertovat? Mitä ne paperit kertovat? Miksi vasta paperi kertoo näitä minulle? Eikö se olisi lääkärin tehtävä? Onko jokin vika sittenkin löydettävissä, paikannettavissa? Miksi minä en tiedä siitä mitään?

Raskaustestit huutavat minun nimeäni. Olen väsynyt, pelästynyt ja neuvoton. Entä jos tulos olisi negatiivinen?

Entä jos se olisi positiivinen?

Leikkipuistossa

Lähdin aurinkoisena kevätpäivänä leikkipuistoon ystävän kanssa. Puistoon mennessä siellä oli tyhjää. Huokaisin helpotuksesta. Toiseuden tunne hellittää silloin, kun ei tarvitse olla yksin vieraana äitiporukassa. Silloin, kun läsnä on vain yksi tuttu, yksi merkityksellinen ihminen. Silloin se ei ole ollenkaan vaikeaa.

Heti, kun puistoon saapui muita, minä muutuin. Suupieleni tuntuivat kireämmiltä kuin aiemmin. Tunsin itseni varautuneemmaksi. Sellaiseksi, joka on valmiiksi puolustuskannalla. Tunsin olevani vähän luvattomilla teillä. Leikkipuistossa, ilman omaa lasta.

Ystävän lapsi istui keinussa. Viereiseen keinuun kipitti joku toinen, vieras. Äidit katsoivat toisiaan, lapsiaan. Hymyilivät. Ehkä sanoivat jotain, ehkä eivät. Siinä vaiheessa en kuullut enää mitään.

Ruumiini oli siinä, jäykkänä, ahdistettuna, peloissaan. Mieleni juoksi hädissään pois, kauas, karkuun, turvaan.

Se vierauden tunne on ihan hirveä. Toiseus. En kestä äiti-puhetta, en enää ollenkaan. Onko lapsettomuus vammauttanut minut jo niin, etten voi osallistua näihin, en voi jakaa toisten arkea? En halua olla sellainen. Välitän ystävistäni, tietenkin myös niistä, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä ilman jääminen tekee minussa kaikkein kipeintä. Haluaisin pystyä jakamaan heidän elämäänsä, arkeaan, jos he suinkin haluavat minut siihen mukaansa, sivuhenkilöksi. Nyt rakensin vain kuplan itseni ja pienten alkioideni ympärille. Kun toiset äidit keinuttivat keskenään lapsiaan, minä keinutin mielessäni hiljaa kahta kohdussani kelluvaa pientä.

Voi kuinka minä toivonkaan, että olisitte siellä vielä. Olisitte yhä elossa. Että saisin olla teille äiti. Saisin tuoda teidät jonain päivänä tänne ja te saisitte juosta sydämenne kyllyydestä. Minä näyttäisin teille kevään ensimmäisen leskenlehden ja sen miten silmut puiden oksilla paisuvat paisumistaan, kunnes ne yhtenä yönä eivät kestä enää odottaa, vaan räjäyttävät yhteisellä taikavoimallaan koko maailman vaaleanvihreäksi. Poistavat hehkullaan talven pimeyden ja kuiskivat tulevasta, keväästä, kesästä, uudesta alusta. Näyttäisin teille puron ja ison kiven. Suuren kuusen ja ne sammalmajat, joita lapsena rakensin metsän peikoille ja keijukaisille. Laskisin kanssanne leppäkerttujen täplät, tuhatjalkaisten jalat, päivänkakkaran kukkien terälehdet. Nuuhkisimme ilmasta, miltä sateen jälkeen tuoksuu, miltä vastaleikatulla nurmikolla, miltä kuumana hellepäivänä, miltä junaradan sillan alla. Löytäisimme yhdessä kevään ja kesän. Jos vain pääsisitte sille tielle, jota pitkin tulla luokseni. Silloin minä huolehtisin kaikesta muusta. Olisin teille äiti ja te olisitte minun lapsiani.

Keinut lapsineen kiikkuivat ees ja taas. En nähnyt niitä enää. Olin jo jossain muualla. En enää tässä leikkipuistossa, vaan jossain kaukana toiveiden ja haaveiden maassa.

Sielläkin paistoi aurinko. Sinnekin saapui kevät.